23.06.2011 - Päivässä hohtoa!

Aamusta pilvistä, illan suussa alkoi sataa. Kastuin.

Jätin aamukahvin väliin, sillä tapasin Elisan kuppilassa. Hän tarjosi minulle nimipäiväkahvit ja mansikkaleivoksen, kiitos vaan! Istuimme tunnin rupattelemassa. Elisa on elämää kokenut siinä määrin, että hän iloitsee hetkestä, ja siksipä kohtaamisemme ovat aina lämpimiä ja läheisiä.

Lukija näkee kenties kuvassa vakavasti sairaan miehen. Minäkin näen tilanteen todellisuuden, mutta näen myös syvemmälle.

Olimme hyvin onnellinen pari tänään sairaalan juhlasalissa. Minulla oli kitara edellisen konsertin johdosta varalta mukana (silloin lauloimme tunnin omin nokkinemme, kun Varsinaiset Laulajat tulivat vasta sitten). Mutta en tarvinnut kitaraa.

Kevyitä kesälauluja, ja jopa italialaisia hempeilyjä kuulimme. On tietysti surullista, jos paikalla olleet ihmiset tuudittautuvat väärään rauhaan ajatellen, että elämä on kuin tanssia vaan. Toki he kaikki ovat elämässään kokeneet, että sitä se ei ole; eivät he muuten sairaalassa istuisi konsertissa. Rukoilin sydämessäni.

Mutta otin irti tilanteesta, mitä sain. Lauloin laulajan mukana lauluni Arille:
"Päivinä nuoruuden onnellisen,
kohdata sain,
rakkahimpain.
Oi, kultainen nuoruus - - "

Arillehan minä lauloin, ja sanoin hänelle muutakin kaunista. Hyvä meidän oli olla, en niistä lauluista niin välittänyt kuin siitä, että edelleen olemme yhdessä, pian 30 vuotta naimisissa. Myrskyt ja tyvenet on käyty ja pursi on natissut, vaan ei ole uponnut.

Ilman Jumalan apua olisi uponnut.

Näen Arissa edelleen saman miehen, johon rakastuin, ja jota rakastan aina vaan. On tärkeää itse kunkin palauttaa mieleensä aika ajoin narinan ja natinan keskellä: mistä lähdimme liikkeelle. Miksi tuon toisen valitsin ja hän minut. Jälkimmäistä tosin ihmettelen edelleen.

Tapasin erään tutun konsertissa, emme ole tavanneet vuosiin. Ensimmäiseksi hän sanoi: "Jos Jumala rakastaisi, miten on mahdollista, että minulla on näin, ja sinullakin tuo mies ollut sairas iät, ajat?"

Pystyin sanomaan hänelle täysin vilpittömästi:
"Jumala rakastaa varmasti, ja hän kärsii, kun me kärsimme, ja hän on mukana koko ajan kaikessa meidän elämässämme." Muutakin hänelle puhuin, että hän voisi luottaa Jumalaan, että pääsisi katkeruudesta. Hänen vierustoverinsa sanoi uskovansa Jumalaan.

Juttelin myös vanhan, kunnon L:n kanssa. Hän täyttää pian 90 vuotta, jos Herra suo ja hän vielä elää niin kauan. Heti hän kyseli innokkaasti, tykkäänkö asua kaupungissa, onko edellisessä asunnossa uudet asukkaat ja niin edelleen. Toivotin Jumalan siunausta hänelle.

Ari yski mahdottomasti koko konsertin ajan. Hän itki, nauroi, yski, ja kyynelöi. Onneksi minulla oli iso pakka nenäliinoja mukana. Ajattelin mielessäni: "Näin me jaamme limat, kuten kaiken muunkin. Kaikki on meillä yhteistä." Ja tunsin pelkkää kiitollisuutta, että voin olla siinä juuri yhdessä Arin kanssa ja paasata räkäliinoja jätepussiin. Avioliitossa jaetaan kaikki. Se on rakkautta.

Ymmärrän, että saan Arilta ainakin yhtä paljon kuin hän saa minulta. Mielenrauhaa,
Jumalan läsnäoloa,
iloa,
lepoa,
kumppanuutta,
kaiken jakamista,
onnea,
rakkautta.

Aioin laiskuuttani mennä pyörällä uimaan, en muka jaksaisi kävellä. Kun olin lähdössä, alkoi sataa. Niinpä otin sateenvarjon ja kävelin. Tein kunnon lenkin. Tuntui mukavalle.

Kastuin kuitenkin, mutta ei haitannut. Tapasin rakkaan ystäväpariskunnan, jaoimme taivasasioita toistemme kanssa, rohkaisimme ja siunasimme toisiamme.

Pukuhuoneessa oli myös tuttuja ja puolituttuja. Siellä tapaa olla vain mukavia ihmisiä. Vai ovatko kaikki siellä mukavia, kun jokainen on ikään kuin vapaalla?

Petri kävi, Tero on tulossa pian reilun viikon lomalle. Eilen katsoin yhden Herriotin filmin, ja nauroin katketakseni joillekin kohdille. Taidanpa katsoa vielä toisenkin tänä iltana.

Ole siunattu tänä iltana, arvoisa lukijani!