31.05.2011 - Kohotettu siiville kuin kotka, laskettu alas vaeltamaan väsymättä!

Poutaa, pilvistä, ukkossäätä, sadetta, kovaa tuulta, aurinkoa.

Pirinä herätti minut seitsemältä. Olin nukkunut kuin tukki, sillä odotin apua aamulla. Olin menossa klo 9 Yksityisen Kuuntelijan pakeille. Kuvittelin, että matkaan menee tunti, ja hiki päässä, pää kenossa painelin menemään, kunnes tajusin, että olen perillä puoli tunia liian aikaisin. Yritin hillitä vauhtiani, mutta vaikeaahan se on. On-off -tyypillä ei ole paljon vaihtoehtoja.

Sain jonkinmoisia ajatuksia reissulta. Ainakin sen verran, että seuraavaksi menin Tutun Viranomaisen luokse. Hän on sangen ymmärtäväinen, lämmin ihminen. Sielläkin pakkaani pistettiin järjestykseen.

Kiiruhdin Arin luokse. Hän nukkui, mutta avasi silmät, kun menin huoneeseen. Onnellinen, rakastava ilme levisi hänen kasvoilleen, kun näki minun kuunaamani yläpuolellaan. Päätimme lähteä ulos.

Se ei ollutkaan ihan yksinkertaista, sillä osaston kaikki kolme nostoliinaa oli jo varattu. Lisää on tilattu, mutta niistä ei ollut siis vielä iloa tässä vaiheessa. Nostoliina laitetaan potilaan alle, ja kiinnitetään nurkistaan nostolaitteeseen, jolla siirretään potilas tuoliin ja myöhemmin takaisin sänkyyn. Ari ei siis pääsisi tuoliinsa!

Niinhän sitä äkkipoika luulisi, ellei tiedä, että on sitä miehiä ennenkin kanniskeltu näillä leveyksillä. Ari pääsi tuoliin pelkällä vaimovoimalla. Olenhan harrastanut miehennostelua lystikseni vuosia sitten monia aikoja. Hoitotyttö piti Arin päästä, ettei se päässyt retkahtelemaan holtittomasti. Vakuutin tytölle, että homma on lastenleikkiä ja sujuu kuin rasvattu, kuten sujuikin, vaikka tyttö vaikutti hieman epäilevältä.

Kiidimme Arin kanssa hissillä alas, ostimme arpoja myyjäisistä, joita pidettiin sairaalan potilastoiminnan ja ties minkä kaiken hyväksi. Näimme erään uskovan tutun, joka siunasi Aria oikein rakkaudella.

Ulkona asetuimme lammen toiseen päähän. Toisessa päässä mies möyrysi lammessa koneen kanssa, sanan mukaisesti, ja nosteli sillä vanhoja kortteita lavalle. Uskon, että miehet nauttivat tuollaisesta työstä. Aika möykkää se kone piti. Takanamme puolestaan pörräsi ruohonleikkuri ja trimmeri.

Emme mekään jääneet pekkaa pahemmiksi, vaan kuuntelimme Raamattua Riittävän Suurella, niin että se ylitti muut äänet. Minä tapani mukaan join kahvia, söin pullaa ja eväitä. Sanoin Arille, että hänen pitäisi paremminkin syödä pulla ja minun nuuhkia, eikä näin kuin me nyt teemme.

Ari mokoma vain nauroi. Sanoin, että hänen olisi pitänyt puistaa päätään. Se olisi tarkoittanut, että ehei eukkoseni, sinuun mahtuu kyllä pullia ja olet soma ja solakka aina vaan! Mietin vähän, kannattaisiko vetää herne nenään, sillä Arihan selvästi tarkoitti, että olen lihava, mutta en jaksanut. Se olisi ollut turhaa entisen kokemukseni perusteella. Ari ei olisi huomannut, että olen suuttunut. Ainoa kärsijä olisin siis ollut itse, joten parempi unohtaa herneilyt.

Huomasin viisaasti jo kauan sitten, avioliittoleirin opetuksen pohjalta, etteivät miehet huomaa helposti naisen yrityksiä "antaa ymmärtää". Miehelle on sanottava suoraan ja selkeästi, mitä tahtoo tai ei tahdo, mitä on mieltä tai ei ole. Selvän puheen mies ymmärtää, mutta ei mitään vinoiluja tai vihjailuja. Me naisethan taas ymmärrämme vinoiluksi sellaisenkin, mikä ei sitä ole.

Eli ehkä Ari ei sittenkään ollut sitä mieltä, että olisin lihava. Luultavasti hän on vain iloinen, että vaimon ruokahalu se sentään on entisellään.

Lähdin sairaalasta sen jälkeen:
- kun sälekaihdinkorjaaja oli poistunut Arin huoneesta tunnin päästä sisään menostamme
- olin heittänyt Arin vuoteeseen onnistuneesti
- olimme rukoilleet ja kiittäneet Jumalaa ulkoilusta ynnä muusta
- Ari jäi tyytyväisenä ja väsyneenä lepäämään.

Kävelin kotiin leppeässä tuulessa, joka oli kesäinen ja lämmin ensi kertaa. Kotiin päästyäni olin hikinen, sillä ilmassa oli ukkosta. Vaihdoin pikaisesti vaatteet, sillä olin keksinyt, että Verotoimistoon on päästävä tällä minuutilla. Pari näkkäriä pussiin ja vesipullo.

Sopivasti alkoi sataa, kun syöksyin takapyörä litteänä puserosillani Verotoimiston suuntaan. Rukoilin, ettei olisi jonoa. Ei ollut kuin kaksi ihmistä. Aloin jutella nuoren miehen kanssa, Muhammed nimeltään. Englanti sujui parhaiten, hän oli Kosovosta. Hän oli oikein soma, sillä kun hän tuli huoneesta, ja minä menin seuraavaksi, hän sanoi hei sitten, iloisesti minulle. Suomalaiset eivät juuri juttele, siis miehet varsinkaan. Selvin päin, varsinkaan.

Samalla narskuttelin näkkärini, tein ristikkoa. En sentään ruvennut kutomaan, vaikka istuin varmaan 10 minuuttia odottamassa - tottahan minulla tiskirätin kutomus oli mukanani.

Sain jälleen asiani ruotuun. Muhammed joutui tulemaan vielä kesken kaiken asioimaan puhelimen kanssa, mutta ei se minua häirinnyt, sillä sainpahan miettiä asioitani. Sanoin virkailijalle monta kertaa, että harmittaa olla tällainen tomppeli, kun en osaa edes suomeksi selvittää asioitani hänelle. Hän ei vastannut siihen mitään. Ehkä hän ihmetteli, miten joku voikin olla noin tollakko. Sellaiseksi tunsin itseni, mutta onneksi hän oli ammattilainen.

Nyt saunaan, vaikka kävin uimassa ja siellä myös saunassa. Kirjastossakin olen ehtinyt lorvia.

On ollut siunattu päivä. Toivottavasti sinullakin, hyvä lukijani!