02.04.2011 - Ulkoilu piristää!

Pilvinen suojasää, vähän vesitihkuakin satoi. Lammikot lisääntyvät, lumi vähenee.

Isä taivaassa iloitsee varmaan, kun saa helliä minua tyhjillä pulloilla ja kuohukermalla. Molempia on tänään herunut minulle ilman mitään omia ansioita. Kunhan vaan kuntoani olen hiukan kohennellut, että pysyn kasassa.

Sitä en tosin käsitä, miksi joku ostaa kermaa ja jättää sen sitten penkin viereen keskelle kaupunkia. Minä meinasin viskata purkin roskiin, mutta huomasin tapauksen tuoreeksi (6.4.), purkin avaamattomaksi. En myöskään haistanut, että kissi olisi pissinyt purkin päälle, joten siirsin kermat sisältörikkaaseen olkalaukkuuni.

Nyt sitten nautiskelen sulokasta vadelma-mustaherukkarahkaa, sillä rahkapurkki odotti jääkaapissa jo valmiina.

Eilen en kyennyt Arin luo. Olin vaan ihan loppu. Käveleskelin hiukan pitkin katuja, se on nykyisin harrastus n:o yksi. Puolilta öin nukahdin ja heräsin vasta kymmeneltä. Uni oli lääkettä, tänään on olo parempi. Tekaisin pullataikinan, kun pullaa teki mieli.

Eilen söimme ostamani pienoisen täytekakun Terhin ja Tatun kanssa, se oli hiukkasen pahvimaisen makuista. Ei sillä, etteikö sitä kaavittu hamaan loppuun asti, mutta omatekemä on sittenkin maukkaampaa.

Leipomukset uunista, sitten kirjastoon. Kävellessäni silmäni pyörivät päässä kuin pöllöllä, ja harva pullo/tölkki kykenee lymyämään katseeltani. Toisaalta en tiedä, miten paljon tavaraa itse tiputtelen kävellessäni, mutta kaipa minä huomaisin, jos jotain oleellista putoaisi.

Putoamisesta puheenollen, keksin arvoituksen Arille viime pyhänä. Minulla oli uudet, toisin sanoen kantapaikasta hankkimani mukavat mustat farkut jalassani. Arilla mustat pyhähousut. Mitä niissä on yhteistä, kyselin Arilta.

Vastausta Ari ei tiennyt. Yhteistä on se, että molemmat putoavat päältä, jos housunasukas ottaa pari askelta. Arin housut ovat niin väljät, että ellei hän istuisi, ne holahtaisivat nilkkoihin. Olen varoittanut häntä hetkestä, jolloin Jumala mahdollisesta parantaa hänet: pidä sitten housunkauluksesta kiinni tai käy kepulisti.

Omat housuni olivat yllättäen niin matalat, että parilla loikalla ne valuvat alle säällisen rajan. Vyön käyttö on siis välttämätöntä, mutta mikäs sitä on käyttäessä, kun sellaisen satun omistamaan.

Minulla oli rästissä monta lähettikirjettä. Jussi Miettisen kirjeestä poimin tähän erään makupalan. Jussi kirjoittaa kolmesta asiasta, jotka ilmaisevat, mitä Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa:

1. Se on samalla tavalla tekemistä. "Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee Jeesusta.

2. Se on samanlaisen tien kulkemista. "Missä minä olen, siellä on myös palvelijani oleva."

3. Se on samaan paikkaan pääsemistä.

Miettinen kertoo kirjeessään miehestä, joka johdatti viidakossa kulkijaa tiettyyn päämäärään. Kulkija alkoi epäillä, ettei mies osaa reittiä. Mies suuttui moisesta epäilystä. Hän viittasi haavoihin, jotka hän oli saanut polun varren oksista ja kasveista, sillä hän oli kulkenut samaa tietä jo monesti. Sitten hän osoitti itseään ja sanoi auktoriteetilla: "Minä olen tie."

Näinhän Jeesus sanoo itsestään. "Minne minä menen, tien sinne te tiedätte", hän myös opastaa. Luottakaamme siis häneen. Ei ole muuta tietä, ei ole muuta mahdollisuutta, joka vie elämään, sillä Jeesus on myös Elämä ja Totuus.

Lainasin kirjastosta Naisten etsivätoimisto n:o ykkösen. Yhden katsoimme Terhin kanssa viikko sitten, ja se oli mukava katsottava. McCall Smithin kirjat aiheesta olen lukenut. Hyväntahtoinen, hauska elokuva.

Arin luo menin autolla. Oli vetinen sää, eikä kävely sairaalaan innostanut. Jätin auton vähän matkaa sairaalasta, niin että tuli kävellyksi hiukkasen. Auton avaimilla kaiversin jäätä lammikon reunasta, että sairaalan edustalta vesi virtasi paremmin viemäriin.

Matkan varrella on pari kohtaa, joihin olen päivien mittaan tehnyt virtoja, ja tienkohdat ovat huomattavasti kuivuneet. Terapeuttista puuhaa. Pieni ihminen on välikätenä sille, että vesi löytää paremmin tiensä ojaan.

Jospa koko elämäni voisi olla tuollaista tien näyttöä toisille ihmisille! Että voisin viisata Jeesusta, Elämää, Tietä, joka antaa ilon, toivon ja rohkaisun. Eihän minussa tai kenessäkään ihmisessä ole elämää itsessään, vaan elämä lähtee Jeesuksesta. On samalla vapauttavaa, että "en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa."

Luther kirjoittaa lohduttavasti tämän päivän tekstissä:
JOKA SYÖ MINUN LIHANI JA JUO MINUN VERENI, SILLÄ ON IANKAIKKINEN ELÄMÄ.
" - - Jätä järkesi mietteet tutkiessasi näin syvällisiä asioita. Anna tälle opinkohdalle sille kuuluva kunnia.

"Joka syö, toisin sanoen uskoo, sillä on jo iankaikkinen elämä. Jos sinulla on iankaikkinen elämä, miksi olisit niin mieletön, että pyrkisit sitä ansaitsemaan!

"Ansaitseminenhan osoittaa, ettei minulla vielä iankaikkista elämää ole. Jos se näet minulla olisi, enhän sitä etsisi. Mutta niin kauan kuin joku etsii sitä, hän ei pidä Kristuksen lihaa sellaisena, mikä se on, totisena ruokanaan, vaan kieltää kasteensa, häpäisee ja pilkkaa Kristusta ja hänen evankeliumiaan. Hän on luopio ja sydämeltään pakana.

"Sen sijaan samalla hetkellä, jona alat uskoa, sinulla on iankaikkinen elämä. Sinun ei sitä tarvitse ansaita." - Mannaa Jumalan lapsille.

Tuon sanan äärellä istuin aamulla ja mietin, miten helpoksi Jumala on kaiken tehnyt, kaikki on valmista. Me ihmiset vain teemme monia mutkia.

Arin kanssa olimme reilut pari tuntia alakerran kirjastossa, lempipaikassani. Ari nukkui osan ajasta, tai ainakin silmät olivat kiinni. Hain keinun aulasta, tein käsitöitä, join kahvia. Kuuntelimme hyvin mielenkiintoista kirjaa. Eero Junkkaala kertoo ensimmäisestä lähetysmatkastaan Taiwaniin, matkasta Israeliin ja muualle. Päiväkirjamainen teos, jostain vuodelta 2005. Ari pitää siitä kovasti ja minä myös.

Herra siunatkoon sinua, arvoisa lukijani, tänäkin iltana, ja olkoon sinun kanssasi, kuten minunkin kanssani, kun alan katsoa Mma Ramotsewan seikkailuja.