12.01.2011 - Pyykkipäivä!

Lumisadetta, pilvistä.

Tekstin häipymispäivä. Tallensin jo kuvat, kun kone oikkuili. Eilen samoin: kirjoitin vielä pitkät sepustukset illan päätteeksi jatkoksi jo kirjoittamalleni Ajankohtaiselle, mutta arvaa, oliko teksti siellä vielä aamulla? Ei ollut. En ollut tallentanut.

Kun olin pikkutyttö, pidimme kerran viikossa pyykkipäivän äitini kanssa. Ei se varmaan kovin hauska päivä ollut, mutta nyt muistan lähinnä nisukahvit, jotka joimme keskipäivällä töiden lomassa. Ehkä se, että olimme äidin kanssa kahden, jätti lämpimän muiston.

Lypsyreissuja tein monet vuodet äidin kanssa kahden. Heiluttelin jalkojani traktorin lavan reunan yli ja ajattelin omiani. Matkaa lypsypaikalle oli kolmisen kilometriä, joten aikaa oli reilusti pohdiskella.

Kerran joku lehmistä oli pudonnut savikoloon. Äiti sanoi, että lehmä ei nouse sieltä itse, vaan makaa "kuin lehmä nevassa". Naapurin mies tuli pelloltaan meille avuksi, niin että saatiin kanttura ylös pellolle. Myöhemmin isä täytti kaikki savikolot, kun eivät lehmät voineet niistä kuitenkaan juoda, kun ei niissä ollut kunnolla vettä.

Johdanto oli pitkähkö siihen ajatukseen, että tänään minulla oli pyykkipäivä. Helppo homma heittää vaatteet koneeseen ja seuraavaksi kuivuriin. Mutta mitään en ehtinyt siinä välillä tehdä. Koko ajan piti olla tärppinä. Oho, kävinhän näemme täytekakkukahvilla ja rukoilemassa Aulikin luona kesken pyykinpesun!

Ihminen, joka tarvitsee avukseen toisen ihmisen apua sairauden takia, ei mielellään kohtaa sitä, että toinen joutuu auttamaan. Ehkä jonkun on helpompi ottaa apua vastaan kuin jonkun toisen. Luulen, että miehelle se on vaikeampaa kuin naiselle.

Ari sanoi aikoinaan, ettei minun tarvitse kuin heittää ruokaa hänelle suuhun. Ei tarvinnutkaan, mutta minusta se tuntui syöttämiselle. Miten noin pienikin asia voi olla todella raskasta työtä? Se vaan on. Ihailen hoitoalan ihmisiä: tarvitaan luonnetta, että jaksaa auttaa ja hoitaa sairaita, jotka kenties eivät parane koskaan, huononevat vaan.

Luin hiljattain kirjan, Maidenshallin arvoitus. Siinä oli aika kevytkenkäisiä ajatuksia paikoitellen. Yksi liippasi läheltä omaa elämääni.

Kirja kertoi isossa talossa asuvasta pariskunnasta. Nainen oli kaunis ja mies komea, paitsi että jälkimmäinen oli ollut reilun vuoden pyörätuolissa onnettomuuden jälkeen. Sillä välin rouvasihminen oli etsinyt itselleen parempaa petiseuraa.

Kun taloon muutti toinen nainen, joka tuli avustamaan miestä historillisten asioiden tutkimisessa, tämä näki miehen toisin silmin. Miehen vaimo sanoi naiselle tähän tapaan: "Koska minä muistan mieheni terveenä, en voi rakastaa häntä enää, kun hän on tuollainen. Sinulla on eri asia, kun et tiedä, millainen hän oli terveenä."

Itse ajattelen juuri päinvastoin. Minä tiedän, millainen mieheni oli terveenä. Ei hän siitä ole miksikään muuttunut. Tullut vain syvällisemmäksi, rakkaammaksi ja ymmärtäväisemmäksi ja niin edelleen.

Ne, jotka eivät puolestaan tunne miestäni terveiltä ajoilta, eivät ehkä osaa rinnastaa häntä keneen tahansa mieheen. Kerran eräs ihminen oli kateellinen minulle siitä, että mieheni on sairas. "Eipähän sinun tarvitse pelätä, että toiset naiset vievät hänet."

Tuollaiset puheet ovat kerrassaan typeriä ja sopimattomia. Miten usein me muka tarkoitammekaan hyvää, mutta oikeasti puhumme ihan kamalia asioita!
Itse ainakin puhun toisinaan tyhmästi, kun en osaa paneutua toisen tilanteeseen.

Olin Arin luona tänään. Hän oli pirteä ja halusi päästä pyörätuoliin. Pyysin hoitajaa apuun, hän kävi ja lähti. Luulin, että hän hakee nosturin, mutta ei häntä kuulunut takaisin. Niinpä tein itse hommat, vaikka en oikein olisi mielestäni jaksanut yksin.

Hoitaja oli ihmeissään, kun tapasin hänet Arin kanssa aulassa. Hän ei ollut ollenkaan käsittänyt, mitä sanoin, eikä sen takia tullut apuun. Hän sanoi, että olisit tullut vain pyytämään. Minä taas luulin, ettei hän ehdi, mutta ihmettelin, ettei hän sanonut suoraan. No, Ari pääsi tuoliin ja vielä siirsin hänet takaisinkin, joten kaikki hyvin. Mukavia ne hoitajat ovat, mutta eivät tietenkään tulleet vielä kovin tutuiksi kuukauden aikana.

Lähes joka kerta, kun menen Arin luo, puhdistan hänen suunsa. Suuhoito on äärettömän tärkeää ihmisellä, joka ei syö suun kautta. Luulisi olevan päinvastoin. Vaikka hoitajat puhdistavat Arin suun aamuisin, se on jo päivällä kovasti hoidon tarpeessa. Joskus ikenet ovat melkein vereslihalla.

Tunnen olevani täysin omalla paikallani Arin rinnalla eläessäni. Hoitajat hoitavat, tekevät rutiinityöt, mutta Arikin kaipaa ystävää, kumppania, rinnallakulkijaa. Toisin sanoen ihmistä, jolle on tärkeä. Ari on minun rakkain ihmiseni, ja minä hänen.

En ole tällä hetkellä työelämässä, enkä koe voivani mennäkään toistaiseksi. En vain voi. Olen todella rakastanut työtäni lasten parissa, mutta yhtä suuri kuin on ollut into ja rakkaus siihen työhön, vähintään yhtä suuri on nyt varmuus, että minun on oltava Aria varten.

Enhän toki laiskana ole nytkään, mutta työorientoituneena ihmisenä olen välillä kiusattu sisäisesti. Tunnen itseni luuseriksi, työnvieroksujaksi. Mutta luotan Jumalaan. Hänellä on suunnitelma.

Jos ja kun Jeesus oli valmis kuolemaan yhdenkin syntisen puolesta, enkö minä sitten voi käyttää tarpeellisen ajan yhden Jeesuksen vähäisen veljen puolesta, joka on itse täysin avuton ja yksin? Vastaus on: voin ja teen sen, vaikka millaiset paineet lyövät laidan yli. Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa.

Ole siunattu, arvoisa lukijani!

jk. Stiina Koivukangas on piirtänyt alakuvan enkelikutsun muistaakseni v. 1993, kun menimme Enkelikuoroni kanssa markettiin laulamaan. Stiina on tehnyt kannen kirjaani, ja kissankellokuvat kirjan sisäsivulle.
jk. Olen säilyttänyt pikkupojalta saamani nimilapun, kun se on niin hellyttävä: BAULLA!