08.01.2011 - Toipumista!

Sää jäi jälleen kohtaamatta.

Heräsin herätyskellon soittoon kello kuusi. Aamutabletti. Samalla totesin päätäni jyskyttävän, mutta nukuin ensi kertaa pariin viikkoon syvästi. Luulin meneväni takaisin nukkumaan, mutta se ei onnistunut.

Vaikka olen ollut niillä töin, että olen hoidellut itseäni, yksi tabletti on jäänyt ottamatta. Neljä olisi pitänyt olla poissa kotelosta, mutta olikin vain kolme! Mutta ei haitanne, kun elimistö on lähtenyt toipumaan kuitenkin.

Sohvaillessa voin tarkkailla ympäristöäni, ja nousta välillä tekemään jotain pientä. Kuten kuivuneita muratin lehtiä riipimään roskikseen, vaihtamaan jatkojohdon paikkaa eri pistorasiaan ja muuta sellaista.

Elisa kävi kanssani juttelemassa ja rukoilemassa. Läheiset, luottamukselliset ihmissuhteet ovat elinehtoni elämässä. Ystävien kanssa voi peilata omaa ja toisen elämää ja saada sydämen sivistystä, jos mahdollista.

Iltapäivällä Erja toi tarjousjakkaroita kaupasta minulle, kuten olin pyytänyt. Vähin erin muuttelen sisustusta toivomaani suuntaan. Heti kun elvyn tarpeeksi, suuntaan Pelastuskauppaan askeleeni. Minulla on Suuria Tarpeita. Kuten saippuakuppi esimerkiksi. Sain joululahjaksi Kaarinalta söpön, pyöreän enkelisaippuan. Etsin sille arvoisensa vadin.

Olen lukenut Raamattua tänäänkin jonkin verran, mutta en tahdo mielestäni jaksaa lukea sitä, ajatukseni eivät vaan pysy kasassa. Kutoessani olen kuunnellut sen sijaan evankeliumeja.

Raamattu varoittaa jättämästä hoitamatta suhdettamme Jumalaan. Voimme luulla, että vanhana voin sitten ajatella noita mummojen juttuja, nuorena on otettava elämästä kaikki irti. Mutta asia ei olen noin yksinkertainen.

Tässä kunnossa ollessani jo huomaan, että on vaikea keskittyä. Sairaana ajatukset helposti kietoutuvat vain elämästä selviämiseen fyysisesti. Hengellisten asioiden hoitaminen voi jäädä, jos ei niitä ole aiemminkaan hoitanut. Eivät ehkä tule mieleenkään.

Oli kiusallista, kun huomasin netistä, että se kirja on jo lähetetty minulle. Nyt tiedän, että se roikkuu tuossa kilometrin päässä postissa homehtumassa viikonlopun sen sijaan, että olisin voinut tutkailla jo sitä. Jos en tietäisi asiasta, odottaisin kirjaa vasta kuukauden päästä.

Asia ei ole ongelma, mutta syyhyä, täitä ja kirppuja se aiheuttaa.

Keuhkokuumeesta voi saada jälkitautina sydäntulehduksen. Pidän sen kirkkaana nenäni edessä, tuon tiedon, ja hillitsen menohalujani. Ei se ole edes vaikeaa, sillä paljo puhuminen tai pystyssä heiluminen tuo huonon olon, yskimisen, joka ei tahdo loppua ja hiki lentää pintaan.

Meillä on ollut joulusta asti äidin antama peitto tuvan lattialla. Se on isän ja äidin häälahja. Niitä 50-luvun vierastäkkejä, kiiltäviä, paksuja ja kankeita, joita vain vieraat pääsivät käyttämään. Sain sen, että voimme löhöillä lattialla, muutkin kuin lapsenlapsi, joulun aikana. Annan sen lämmittää jalkojani edelleen sohvan edessä.

Arin tukka se siellä hulmuaa, kun vaimo ei ole päässyt hiuksia leikkaamaan. Mutta asiaan tulee välitön muutos, jahka olen kunnossa. En ole varma, koska olen, mutta vähin erin, luulisin.

Olen ihmeissäni koko taudistani. Olen kävellyt kuin paraskin urheilija joka päivä ja loikkinut avannossa, mutta keuhkotkos siitä vahvistuvat, kaikkea muuta.

Aika lopettaa kirjoittelu ja siirtyä sohvakalustoa kaunistamaan.

Siunausta viikonloppuusi, arvoisa lukijani!