06.01.2011 - Kirjan ensipainos matkalla!

Sää nyt on mikä on, kuka sitä ehtii muka miettimään?

Sääliksi käy naapureitani. Ainakin jos heillä on terävä kuulo. Meiltä kuuluu yötä päivää kaikenlaista ääntä ja meteliä. Minä syöksyilen vessaan, milloin minkin asian vuoksi. Lisäksi yskiä räyskytän enemmän kuin vastapäisen naapurin haukkuva sesse ulkona ollessaan.

Melkein pökerryin juuri, kun olin poistumassa koneelta. Yhtäkkiä oli tullut ilmoitus, että kirjani ykköskappale on pistetty postiin Saksassa! Se lienee viimeistään maanantaina täällä. Kenties jo huomenna. Posti on seitsemään auki tietääkseni.

Jos olisin kunnossa, voit arvata, missä viettäisin aikani huomenna. Norkoilisin Postin kulmilla aamusta iltaan. Kävisin välillä nurkan takana vaihtamassa uudet kamppeet, tai vähintään aurinkolasit, ja menisin taas uudestaan kysymään, onkohan Hakkolalle tullut lähetystä. On näet naapurini, ja pyysi tulla kysymään. On kuulemma kirjoittanut kirjan, mutta ei ehdi itse tulla sitä hakemaan, kun kirjoittaa jo toista. Takakannen teksti on jo valmiina. Niin että kiireinen on.

Sain sähköpostia toissapäivänä BoD:ista, ja luulin, että ne vasta päättivät ottaa kirjani painettavaksi. Mutta ne olivat jo tehneet sen. Nyt se on jo postissa!

Anteeksi hysteriani. Johan tässä rauhallinen, kesy ihminenkin vähän hermostuisi, kun oma tuotos on purkissa, mutta ei ole varma, miltä se näyttää. Ja minä kun en ole edellä mainitun kaltainen, päin vastoin.

Viime yönä ei ollut kuumetta. Ensi yöstä en ole varma tätä menoa. Nyt on pantava jäitä hattuun, ei sentään konkreettisesti, kävisi entistä hullummin, vaan noin niin kuin kuvaannollisesti. On otettava rauhallisesti ja todettava itselleen (joka toinen minuutti), että näin sitä vain odotetaan mitä lie kirjapakettia. Jotain sellaista kumminkin, joka on niin Herran hanskassa, ettei ihmispolon tarvitse sen takia haiveniaan kiskoa.

En ole sentään näin kierroksilla, kuin mitä annan ymmärtää. Ainakaan tämän jälkeen. Kirjoittamisessa on se hyöty, että kun tunteet ja asiat ovat silmien edessä sanoina, ne eivät enää paina samalla tavalla. Ne ovat ikään kuin tulleet nähdyiksi.

Kun itse tulen Jumalan edessä nähdyksi, saan rauhan. Kun olen jättänyt asiani Hänen eteensä, syntini, itseni kokonaan, kaikki on Hänellä sen jälkeen. Minä saan Hänen rauhansa, Hän minun kuormani, mitä se sisältääkään.

Näinä päivinä aikani on kulunut vahtiessani, milloin on otettava mikin antibiootti tai mahatabletti, ettei suolisto suorastaan pillastu. Tai tavoite on, ettei se pillastuisi, mutta tekee se sen kuitenkin. Harmi. Ymmärrän aasi Ihaata, joka elää syvässä itsesäälissä ja masennuksessa koko ajan.

Nyt on parasta lopettaa, ja miettiä, kenet saan norkoilemaan Postin kulmille huomiseksi. Hmmh.

Otan tautini vakavasti, vaikka irrottelenkin sanoilla. Nyt painelen sohvalle. Siunausta sinulle, arvoisa lukijani. Voi hyvin!