28.12.2010 - Kupolinkolketta koko päivä!

Pakkasta, lunta paljon. Ulkoilmatuntumaa ei ole, koska en ole käynyt ulkona.

Heitin kunnon tujut illalla suusta sisään, ja nukuinkin kohtalaisesti. Heräämisaikaa on vaikea tietää, koska vasta kolmen jälkeen varsinaisesti aloin virota.

Päätä on jyskyttänyt mahdottomasti, vasenta puolta nimenomaan, ja keuhkoputkissakin on ylimääräistä tavaraa. Tero yskiä louskuttaa enemmän kuin minä. Hän sai eilen tuhtia yskänlääkettä, jota minäkin olen kipannut kurkkuuni tasaisin väliajoin.

Onkin ollut suloista vain makailla. Iltapäivällä ryhdistäydyin, kun Päivyt soitti ja tuli kylään. Nuoret autoilivat ja veivät hänet kotiin, kun busseja ei kulje ilta-aikaan.

Arin luo en voinut mennä tänäänkään, mutta soitin ja kuulin, että hän voi hyvin. Terveisiä vain lähetin. Minusta on aika ajoin todella hermostuttavaa se, että en saa Ariin yhteyttä muuta kuin menemällä itse sairaalaan paikalle.

Kuumeettahan minulle ei ole noussut vuosiin. En edes muista milloin olisi viimeksi ollut. Varmaan joskus lasten ollessa pieniä. Liekö mahdollista, että alitajuisesti vastustan niin paljon kuumeen nousua, ettei se sen takia nouse? Alilämpöä on sen sijaan. Olen ikään kuin valmiina syöksymään Arin luo heti, jos siellä on katastrofi. En siis jouda kuumeilemaan.

Kun stressaavia ajatuksia on mielessäni, uneni pakenee. Jo 20 vuotta sitten olin sitä mieltä, että minun voimiani on venytetty äärimmilleen. Kuin sukkahousujen kuminauha, joka on venynyt yli rajan, niin ettei se palaudu enää. Minäkään en palaudu. Jaksan jotain pientä, mukavaa, sopivaa. Mutta isoja ponnistuksia en kestä. En siis ole sairas, mutta en vain jaksa. Minua ei edes huvita piiskata itseäni liikkeelle.

Näinä aikoina jaksan viettää aikaa Arin kanssa, koska tunnen ja tiedän, että se on tärkeintä, mitä voin tehdä. Hyvin kuluttavaa se on, mutta siunattua, mielekästä ja antoisaa. Ari on minun kutsumukseni, puolisoni, ainoa oma ihmiseni.

Toivotan siunausta iltaasi, arvoisa lukijani!