18.12.2010 - Hullun lailla ylikierroksilla!

Paljon pakkasta, lukemia en tiedä.

Ensin en saa siivotuksi moneen viikkoon ollenkaan. Yhden vaivaisen neliömetrin kokoisen eteisen sain pestyksi tällä viikolla. Tarkoitan siis ennen tätä iltaa.

Menin torstaina Nevadaan. Pysähdyin Kansasissa tapaamaan lukijasivuystävääni Aliisaa. Meillä oli rattoisa tunteroinen kahvikupin ääressä. Rukoilimme toistemme ja asioidemme puolesta. Kuin olisimme vanhoja tuttuja, vaikka en ollut häntä koskaan tavannut. Hän tunsi minut sivujeni kautta. Livenä olen tietysti vallan toisenlainen. Hiljainen, ujo ja kankeakielinen sen vähän, mitä uskallan suupieltäni raottaa.

Tapasin kaikki veljeni, veljentyttären lapsineen sekä vanhempani. Lisäksi kohtasin Kreetan, jonka kanssa raadolliset puolemme putsattiin armon valossa, ja hyvään Jumalaan luottaen päätimme jatkaa edelleen uskossa. Tulimme yhteistuumin entiseen johtopäätökseemme, että omassa varassa emme kestä, osaa emmekä jaksa. Emmekä edes tahdo, sillä Isämme on luotettava, me itse emme.

Lapsuuden kolmikon kanssa istuimme iltaa kynttilän valossa suklaata napostellen, elämäämme ruotien, toisiamme rohkaisten. Lopuksi luimme iltarukouksen yhdessä. Yksi tytärkin pääsi nauttimaan mummoklaanin seurasta, ja ilmeisesti nautti siitä, koska pysyi seurassamme.

Reissuni osoitti minulle Jumalasta jälleen jotain. Kipeät asiat, joiden läpi olen ollut pakotettu elämässäni porautumaan Jumalan armon avulla, koituvat siunaukseksi paitsi itselleni, myös muille. Tälläkin matkalla sattui asioita, joita en olisi ymmärtänyt, ellen olisi kulkenut omaa kivikkopolkuani. Jumalan kiitos olen kulkenut!

Raamatussa sanotaan, että "nyt et sitä ymmärrä, mutta myöhemmin tulet ymmärtämään". Jos luottaisin aina Jumalaan, en pelkäisi mitään. Uskoisin vaan, että mitä kamalaa hyvänsä minulle sattuu, myöhemmin kaikki on pelkkää bonusta. Enkä ole milloinkaan oman viisauteni (lue: tyhmyyteni) varassa, vaan Jumala johdattaa.

Ei ole väliä, millaiseksi tunnen itseni. Oikeastaan sitä parempi, mitä vähemmän minulla on itsestäni luuloja. Koska olen Kristuksen oma, Hän elää minussa: en enää elä minä, vaan Kristus minussa. Hän vastaa minusta ja saan pitää katseeni Hänessä eikä omissa tekemisissäni.

Menomatkalla oli hieno auringonnousu. Halusin ottaa siitä kuvia. Tietysti takapuskurissani läähätti jokin kuorma-auto aina silloin, kun taivas näkyi kauniina. En siis voinut pysähtyä. Kun taas muita autoja ei näkynyt missään, oli bussipysäkkejä ja parkkipaikkoja läjäpäin. Mutta aurinko oli silloin puiden takana.

Tuollaista vääryyttä jouduin kärsimään, mutta viimein tärppäsi. Kapusin autosta kuvaamaan. Viima oli aavalla hirmuinen. Peruukki olisi lähtenyt tuulen mukana, mutta omat pysyivät toisesta päästä kiinni.

Paluumatkalla pysähdyin kerran erään purkin takia, kerran kauppaan ja kahdesti kuvaamaan. Ajoin Arin luo suoraa päätä. Hän oli virkeä, vaikkakin limainen aika ajoin. Ari halusi istumaan!

Niinpä neuvottelin hoitajien kanssa ja pistimme Arin tuoliin. Minulla oli kiire mielessä, joten en aikaillut. Hoitajaparka kyseli, mahtaako hän olla enemmän tiellä kuin avuksi. Sanoin, että kyse on vain minun hätähousuilustani; olen erikoistunut vain tähän yhteen mieheen, joten sen takia minulta käy tämä, mutta hänellä on laajempi kokemus muiden auttamisesta.

Ari jäi aulaan kuuntelemaan jouluradiota. Hänen on selvästi nykyisin mieluisempaa istua kuin makoilla. Minusta se on uusi piirre Arissa.

Kun tulin kotiin puoli viideltä, hinasin osan matoista ulos. Lattian imurointia, mattojen hakkaamista, lattioiden pesua. Sitä perinteistä. Meinasin jättää olohuoneen ensi viikkoon, mutta vauhti päällä jatkoin vaan.

Siivous jo olisi ollut riittävä puuha matkan ja muun jälkeen. Mutta ehei. Aina pitää ylittää keskimääräisyys ja omat voimansa, niin että luultavasti olen monta päivää pois pelistä. Tai sitten jatkan kierroksilla, mikä olisi huono juttu.

Siivouksen jälkeen kävin saunassa. Sitten varmaan aloitin viettämään rentouttavaa iltaa. Ehei. Keksin, että oikeastaan iso kaapistoni, jossa on noin miljoona kirjaa, olisikin parempi eri seinällä, jolloin pöydälle olisi parempi tila keittiön puolella. Mittasin summittaisesti huonekaluja ja ryhdyin toimeen.

Kaappi oli tyhjennettävä kokonaan. Tein sen. Sitten tungin maton kaapin jalkojen alle, kunhan sain sen ensin irti lattiasta. Se oli suurin piirtein painunut kellarin puolelle, tai ainakin melkein. Matolla se oli kätevä siirtää ilman julmettua kirskuntaa, joka kiiri ympäri taloa, kun kiskoin klaffipöytäni eri seinälle sitä ennen.

Kumma kyllä kirjat mahtuivat takaisin kaappiin, pöytä uuteen paikkaansa ja muutkin omaisuudet jonnekin. Hmmh. Viihtyisää. Taas ja edelleen.

Sain äidiltäni pari vanhaa joulutaulua, sellaista paperista. Ne ovat tuttuja lapsuudestani asti, todella vanhoja. Laitoin ne seinälle.

Tietenkään en olisi tehnyt muuten moista huonekalujen suuroperaatiota ilman jouluvieraiden tuloa. Pikku-Sara vanhempineen tulee torstain maissa meille. Jossain vaiheessa tulevat Terhi ja Tatu. Tero tulee pitkälle lomalle armeijasta torstaina, ja Petri liittyy seuraamme aattona, jolloin Arikin tulee käymään kotona.

Mutta sitä ennenkin on elämää, kuten tämä ilta osoittaa.

Koska olen uurastanut orjan tavoin koko illan, yritän saada itseni vähitellen nukkumaan. Olen kiitollisella ja hyvällä mielellä. Matkani onnistui yli odotusten, ja kotikin on siivottu.

Nyt olisi kaikenlaisen tankkauksen paikka, voimien keruun aika. Herra uudistakoon voimani, ja Hän sen tekee, jos itse ymmärrän löysätä kaasujalkaa. Jumala siinä minua auttakoon.

Siunausta neljänteen adventin pyhään ja tulevaan jouluviikkoon, arvoisa lukijani!