13.11.2010 - Polttaa, polttaa!

Lumisateinen, pilvinen päivä

Poltin juuri käteni uunipeltissä, ja sitä jomottelee. Kirjoittelen myöhemmin lisää.

Siunausta lauantai-iltaasi, arvoisa lukijani!

Jatkoa sunnuntaina.
En jaksanut eilen enää kirjoittaa, vaikka jomotus paranikin, kun laitoin pihkavoidetta palaneeseen käteen.

Eilen siirtelin innolla valokuviani ja kirjoittelin niihin teksejä alle. En osaa sanoa, mihin ne siirtelin, mutta täällä koneella kuitenkin hääräsin kuin paraskin osaaja. Hauskaa minulla joka tapauksessa oli!

Sain Anita-ystävältäni, joka on toimittaja, Hesarin marraskuun kuukausiliitteen. Itse asiassa luin jutun Heikistä tuosta lehdestä jo kirjastossa. Istuin tuolissani, ja muu maailma etääntyi, hävisi. Tarina oli kovin tuttua, vähän kuin omaa elämäämme Arin kanssa.

Eilen otin liitteen mukaan ja luin sen Arille. Hän kuunteli intensiivisesti. Olipa kerrankin joku, jolla on samanlaista! Mutta kuitenkin monta asiaa oli erilaista.

Tuo Heikki on maannut 42-vuotiaasta asti täysin halvaantuneena, noin 18 vuotta sairaalassa. Vaimo käy hänen luonaan töiden jälkeen viidesti viikossa. Hänelle luetaan paljon, kommunikoidaan kirjaimia luettelemalla, Heikki vastaa silmiä räpäyttämällä, kuten Arikin. Heikin toinen peukalo liikkuu, jota puristamalla hän sanoo: oikein/kyllä. Arin raajat eivät käskystä liiku, mutta hänen päänsä liikkunee enemmän kuin Heikin. Paljon siis tuttua.

Eroa on se, että Heikki ei halua lähteä huoneestaan mihinkään, ei halua katsoa ja nähdä ulos, ei katsoa teeveetä. Hän mieluummin näkee asiat sisäisin silmin. Siihen hänellä on täysi oikeus. Ulkomaailman kohtaamiseen hänellä ei ole voimia, kenties hän pelkää katkeroitumista, kun ei voi vaikuttaa mihinkään kuitenkaan. On helpompi elää omissa mielikuvissa.

Arihan lähtisi varmaan joka päivä ulos tai ainakin tuoliin istumaan. En tiedä, jaksaisiko hän, mutta jos hänellä ei ole lämpöä tai muuta tulehdusta, hän on lähes aina valmis liikkeelle. Minä vain en jaksa siirtää häntä tuoliin tai lähteä hänen kanssaan kovin usein. Ketään muuta hänen kanssaan lähtijöitä ei ole.

En syyllistä itseäni siitä, sillä uskon, että vielä tuo mies nousee sängystään Jumalan voimasta. Jos saamamme näky ja sana ovat Jumalasta, niin tapahtuu. Muutoin ei ole väliäkään niin tapahtua. Ei siis "keinolla millä hyvänsä". Tarkoitan poppakonsteja, noituuksia tai hämyhommia. Tahdomme vain, että Jumalan tahto tapahtuu, sillä siinä on siunaus.

Olin Arin luona eilen siis, ja kuuntelimme Raamattua, Ari nukkui vähän välillä, minä kudoin sukkaa. Oli lepo ja rauha. Välillä hymyilimme toisillemme. Näytin lapsenlapsemme Saran tekemään paappa-korttia, jossa oli asianomaisen käden jälkiä. Varmaan äiti-lapsi -kerhossa askaroituja. Nyt se on paapan seinällä. Luettuani jutun Heikistä, rukoilimme tämän puolesta. Kenties tapaamme hänet joskus, kenties saan yhteyden Liisaan. Heidän oikeita nimiään en tiedä.

Laitoin postia edellä mainituille, koin heidät vertaisiksemme. Heille oli lähetetty Hesarin kuukausiliitteen osoitteen kautta paljon terveisiä. Minun oli luettava ne kaikki, sillä toivoin kohtaavani jotain samankaltaisia tarinoita, mutta ei siellä ollut sellaisia. Kuitenkin moni oli tullut kosketetuksi Heikin sairauden kautta. En tiedä, kuinka pysyvää tuo kosketus sitten lienee. Kun ei näe, äkkiä unohtuu!

Poistun nyt täältä, ja avaan uuden sivun sunnuntaille.