Kategoriat: Muu kirjoitus
Julkaistu Pohjalaisessa pyhäinpäivänä 6.11. Otsikointi siinä toisenlainen.
Kun puoliso sairastuu pysyvästi, terveen puolison voimat joutuvat koetukselle ajan myötä. Silloin ei ole olemassa kepeitä ratkaisuja. Kotiapu auttaa hetkellisesti.
Sivulliset eivät voi tietää, millaista arki sairauden keskellä elävillä on. Vain vastaavassa tilanteessa elävät aavistavat jotain siitä. Hyvää tarkoittavat neuvot ulkopuolisilta voivat lisätä kärsivien taakkaa.
Sairas ihminen ei yleensä halua lähteä kotoa intervallihoitoon tai mihinkään. Pelko ja sairauden tuomat rajoitukset estävät sairasta näkemään kokonaistilannetta. Vastuu jää terveemmälle puolisolle, eikä se ole keveä kantaa. Jokainen tahtoisi pitää rakkaan puolisonsa kotona, mutta aina se ei ole mahdollista oman uupumuksen takia tai muusta syystä.
Itse muistan aikoinani, että ohjeet "kuinka kauan aiot vielä jaksaa", eivät auttaneet minua ollenkaan. Olinhan ihan loppu, mutta minun oli tultava tieni päähän, että pystyin ottamaan vastuun puolison siirtämisestä laitoshoitoon.
Se osoittautui viisaaksi ratkaisuksi, vaikka se on raskainta, mitä olen olen joutunut päättämään elämässäni. Sain alkaa koota voimieni rippeitä ja sairauden taakan jakaminen hoitohenkilökunnan kanssa kevensi kuormaani.
Syyllisyys voi olla syvä, mutta jonkun on vain pakko tehdä päätöksiä. Sairas ei kykene valitsemaan muutosta tai näkemään puolison uupumusta. Lisäksi vastuunottajan avuttomuus, pelko ja ahdistus voivat lisääntyä, kun on aikaa kohdata niitä. Käsiteltävä ne on, ellei halua sairastua niiden takia.
Vertaistuki auttaa huomattavasti, missä tahansa sairaustilanteessa. Saman läpi käyneet voivat rohkaista ja kertoa, että elämä jatkuu kuitenkin, puolisoa ei tarvitse hylätä. Itsekin alkaa jaksaa eri lailla.
Mutta niin kauan kuin puoliso on elossa, rinnalla kulkijan surutyö jatkuu. Siitä ei kasveta yli, vaikka sen kanssa pystyy elämään. Vakava sairaus on aina myös koko perheen sairaus. Jokainen perheenjäsen joutuu siihen osalliseksi tahtomattaan.