03.11.2010 - Ylistys nostaa yläpuolelle!

Pilvinen päivä, sadetta illalla.

Menin väsyneenä nukkumaan, heräsin väsyneenä. Menin tunniksi naapuriseurakuntaan rukoilemaan, kunhan olin oman aamuhetkeni viettänyt.

Lounaaksi keitettyjä porkkanoita ja iällistä jauhelihaa. Pikavauhtia laukku kuntoon ja kävelyksi, että ehdin käydä uimassa ennen tapaamistani terapeutin, vai miksi häntä nimittäisin, kanssa.

Keskustelu oli rukouksineen rohkaiseva. Usko antaa minulle erityisen paljon voimaa. Ilman sitä tuskin jaksaisin nauttia elämästäni, tuskin huvittaisi elää. Nyt sen sijaan uupumukseni läpi odotan Jumalaa, odotan, että vielä tämä tästä iloksi muuttuu. Tai jos ei iloksi, niin sisäinen ilo on niin kantava, että sen avulla nousen tilanteiden yläpuolelle.

Viime yönä näin painajaista, joka jatkui aina kun nukahdin uudestaan. Olin todella kiitollinen, kun heräsin, ja tajusin olevani Arin kanssa onnellisesti naimisissa.

Kun sitten olin Arin luona illansuussa, muistin sanoa sen hänelle moneen kertaan. Sanoin myös, että olen hänestä hyvin onnellinen ja ylpeä. Eikä se ollut huulten puhetta, vaan olen oikeasti sitä mieltä.

Kuuntelimme Arin kanssa Johanneksen evankeliumia sekä Apostolien tekoja. Tyytyväisyyteni oli katossa, kun näin Arin kuuntelevan intensiivisesti ja naureskelevan aina oikeissa kohdissa - niissä, mitkä minuakin hymyilyttivät.

Sangen kovasti saan kokea onnea tästä kodistani. Kodin hiljaisuus ja rauha ovat kuin lääkettä minulle. Nautin istua keinussa ja lukea, tai istua makuuhuoneessa tässä ja kirjoittaa. Väsymyksen ja uupumuksen läpikin olen onnellinen. Pyhä Henki sen vaikuttaa, en tätä muuten voi ymmärtää. Sitä paitsi olen tätä nykyä virkeä kuin peipponen verrattuna vaikkapa kesään.

Pinkaisin terapiasta tullessani verta luovuttamassa. Pari päivää sitten tuli viesti, että veren tarve on suuri. Luovutuskertani oli 31, ja hemoglobiinini 144. Lukaisin päivän lehden siellä ja nautin kahvista ja voileivästä.

Leipätaikinani ei ottanut kohotakseen ja kyllästyin odottamaan. Pistin taikinakipon jääkaappiin. Jospa se siellä yön aikana tulisi toisiin aatoksiin. Mikäli tulee, leivon leivät aamulla nousemaan. Sen jälkeen vien auton huoltoon viiden kilometrin päähän ja kävelen kotiin paistamaan leivät. Koska auto pitänee hakea poiskin, teen toisen kävelymatkan myöhemmin.

Elän odotuksen aikaa monella taholla. Mutta tämä on hedelmällistä aikaa tämäkin, vaikka ei siltä tunnu. Olen ymmärtänyt turhaksi tunteilla liikaa. On parempi ojentautua uskomaan, mitä Raamattu sanoo. Se sanoo, että Jumala on kuullut minua otollisella ajalla ja auttanut pelastuksen päivänä. Ja paljon muutakin rakentavaa se puhuu sielulleni lohdutukseksi.

Ennen itsetuntoni oli sen varassa, mitä kotiväkeni lapsuudessa viestittivät peileillään minulle. Ei sekään ihan huono kuva ollut, mutta rikkinäinen kuitenkin, niin kuin me ihmiset toisillemme viestitämme.

Sitten menin naimisiin, tulin uskoon. Ari ja erityisesti Jumalan sana ovat olleet viime vuosina peileinä minulle. Itsetuntoni on parantunut. Alan uskoa, että olen rakastettu itseni takia, sen takia, että olen minä, vaikka en mitään muuta olisikaan. Vain Jumalan sana lopulta voi ohjata ehjään itsetuntoon ja luottamukseen. Silloin ei ole merkitystä sillä, mitä minä olen, vaan sillä, että Jumala rakastaa minua suunnattomasti Kristuksen tähden. Siinä on minun arvoni omasta epätäydellisyydestäni huolimatta.

Voi hyvin, arvoisa lukijani. Rukoilen puolestasi.

jk. Taidanpa kirjoittaa nyt kirjoituksiin Ilkka Puhakan sunnuntai-illan puheen.