10.09.2010 - Pysykäämme horjumatta!

Aamulla pilvistä, päivä mitä kaunein.

Siivosin pienen palan kerrallaan. Istuin kiikussa jalat jakkaralla ja luin. Siivosin taas. Istuin. Ihmettelin väsymystä. Tein sämpylöitä. Levähdin. Kävin uimassa. Otin valokuvia.

Kun iso projekti on päätöksessä, työntekijällä on varaa uupua. Sain pari kuukautta sitten lapseni maailmalle. Koin syvän helpotuksen tunteen sisimmässäni: nyt minun kasvatustyöni on tehty.

Nyt mahtui tilalle jotain, joka on odottanut aikaansa. "Kaikella on aikansa, määrähetkensä on joka asialla taivaan alla", tai siihen tapaan sanoo Raamattu.

Sain äidiltäni ihanaa postia. Suloinen lause, riukuaita heinikossa ja tyttönen siellä juoksemassa. Rohkaisevia lauseita. Äiti oli ajatellut minua, kun hän valitsi tuon kortin. Hän viesitti postinsa kautta minulle toiveensa, että pääsisin matkalle ja se olisi onnistunut. Kiitos äiti!

Pistäydyin Aulikin luona (ystävien nimet muutettu). Luulin pistäytyväni, mutta kohta istuinkin kahvipöydässä tuoreiden leivonnaisten ääressä. Puhuimme, rukoilimme, nauroimme ja pyyhimme silmistämme kyyneleitä. Monen tunnin päästä vasta selvisin lähtemään Arin luo.

Arilla oli vähän lämpöä, 37,2. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että voisin hermostua. En hermostu. Pääsen lähtemään pyhäaamuna ruskamatkalleni, jos Herra suo. Jos hän ei suo, en pääse, ja sillä sipuli. Hänen vallassaan kaikki on, ei minun. Miksi suotta rehkiä ja hermoilla? Ainakaan tietoisesti. Alitajunnalleni en mitään voi.

Tero on matkalla kotilomalle. Kiva! Itse painelen pian saunaan. Reput ovat levällään, huomenna pakkaan.

Siunausta, hyvä lukijani! Voi hyvin!

jk. Alakuvani meren vesistä viittaa Hes 47. lukuun.
Kun vedet ovat niin syvät, etteivät jalat yllä pohjaan, on luotettava, että vesi kantaa. Luotanko? Luotatko?