08.09.2010 - Kohtaaminen portaikossa 32 vuotta sitten!

Kaunis päivä. Meri ihan tyyni aamulla.

Vietämme merkkipäivää Arin kanssa. Alkio-opiston portaikossa kohtaamisestamme on kulunut jo 32 vuotta. Kuka olisi silloin uskonut näihin päiviin? Onneksi Luojamme viisaudessaan sulkee silmämme tulevalta.

Sain mahdollisuuden tehdä lastentarhanopettajan työtäni vuoden loppuun asti mukavassa työyhteisössä, suloisten lasten keskellä. Työ on sitä, mitä osaan ja mistä pidän. Olin rukoillut asian puolesta. Olin valmis astumaan remmiin, jos Jumala niin johdattaa.

Samalla hautasin haaveeni: Jumalan kutsun johonkin muuhun tehtävään. Mutta ajattelin, ettei vielä ole sen aika, vaan Jumala pitää minut toistaiseksi palkkatyössäni. Vaikka työni on minulle mieluista, on jotain, mikä menee ohi sen. Se on Jumalan kutsu johonkin tiettyyn tehtävään, joka on räätälöity juuri minulle.

Aabrahamille Jumala sanoi:
"Lähde maastasi ja suvustasi siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan!" Ja kerrotaan, että Aabraham lähti tietämättä, mihin oli tuleva.

On ristiriitaista rakastaa työtään ja silti tuntea sisimmässään, että sydämeni palaa jollekin muulle, jota en osaa täysin itsekään määritellä. Jumala kutsuu, ja sitä kutsua on toteltava. Vain se tuo syvän ilon sydämeen, vaikka työehtosopimuksista ei ole tietoakaan. On vain Jumalan kutsu.

Sairastuin poskiontelotulehdukseen, joka kertoo minulle, että olen loppuun uupunut. Sen nyt tiesin muutenkin, mutta en vain tahdo uskoa. Jalkanihan toimivat - miksi en siis voisi jaksaa? Menetin loputkin yöunistani. Aloin pelätä, mitä minulle on tapahtumassa.

Jouduin hyvästelemään päiväkotikuviot muutamaksi kuukaudeksi ainakin, ehkä kokonaan. Tuntuu vähän, kuin olisin pettänyt muut - tai itseni. Olin halukas menemään sinne, mutta se ei sittenkään ollut Jumalan suunnitelma.

"Jumala avaa korvamme ahdistuksella" - niin kävi minulle. Käsittämätöntä on, että syvimmällä sisimmässäni tunsin ison ilon: Jumala ei olekaan ottanut kutsuaan pois! Minulle on ovi auki!

Raamattu vakuuttaa, että me tiedämme totuuden sisimmässämme. Ja että kun olemme Jumalan neuvottelussa, hän opettaa meille oikean tien. Minäkin oikeastaan tiedän tarkalleen sen tien. Olen vain arka astumaan sitä, epäröin ja pelkään.

Poskiontelokuvani näyttivät kuulemma pelkkää turvotusta! Itse asiassa illalla minusta alkoi tuntua, kuin paine olisi vähäisempi, mutta hajuaisti on hukkateillä osittain. Hyvä näin, Jumala hoitaa ja parantaa. Joskus lääkkeillä, joskus ajan kanssa.

Kävelin pitkästä aikaa uimaan aamulla, ja ilo valtasi mieleni, kun pulahdin tyyneen veteen. Otin valokuvia, ahdistus tuntui väistyvän. Elämä alkaa taas näyttää valoisaa puoltaan. Kiitän Jumalaa siitä!

Paluumatkalla poikkesin kukkakauppaan. Ostin kauniin ruusun Arille. Ari ostaisi minulle, jos voisi, joten minä ostin sen sijaan hänelle. Kerroin kukkamyyjälle, millaista merkkipäivää vietämme puolisoni kanssa.

Arin tukka on ollut kauan liian pitkä. En ole jaksanut nostaa häntä pyörätuoliin kai viikkoihin. Tänään tein sen. Ari oli ylen ilahtunut. Maatapa viikkotolkulla samassa petissä, samassa huoneessa. En ihmettele hänen intoaan.

Ensitöiksemme menimme puistoon ja leikkasin Arin tukan. Hmmh. Kampa ei ollutkaan mukana, joten piti leikata sormia apuna käyttäen ja taas tuli palkeenkieli vasempaan keskisormeen. Ari vain oli tyytyväinen, kun roikotin hänen päätään puolelta toiselle.

Kipaisimme kuppilaan kakkukahville. Jututin Anna-Liisaa, joka kertoi kuulumisiaan. Vaihdoin muutaman sanan naisen kanssa, jonka äiti on samalla osastolla kuin Ari. Hänellä on syntymäpäivä perjantaina. "Jaa, taas tulee 25 vuotta täyteen", vitsailin. Helluntaiseurakunnan laulajat menivät ohitsemme jollekin osastolle laulamaan. Puhuttelin heitä ja kerroin juhlapäivästämme.

Pohjalaisen kävimme lukemassa kirjastohuoneessa. Sitten takaisin osastolle.

Ari uuvahti vuoteeseensa ja taatusti alkoi kuorsata välittömästi lähtöni jälkeen. Hän aina väittää, ettei ole väsynyt, vaikka näen, että hänen silmänsä pilkkivät. Hän ei kai haluaisi, että lähden pois!

Cowmanin teksti on iskevää tänään, mutta otan siitä vain pari lausetta:
"Vankityrmästä valtaistuimelle kulki Joosefin tie. Et kykene nostamaan veljesi rautakuormaa, ellei rauta ole tunkeutunut ensin omaan sieluusi. Oma rajoittuneisuutesi on sinun avartumisesi. Elämäsi varjot ovat ihanien uniesi todellinen täyttymys." -George Matheson

Matheson oli sokea runoilija. Hänen morsiamensa hylkäsi hänet sokeuden takia, mutta ehkäpä sen johdosta mies kirjoittaa suorastaan sydänverellään. Hänen silmiensä sokeus johti sydämen näkökyvyn lisääntymiseen.

Kun olin Arin kanssa hississä, huoneessa, ulkona, tukkaa leikkaamassa, tiesin ja tunsin, että tämä on syvin kutsumukseni. Sydämeni tulvii iloa ja riemua, kun näen, miten onnellinen Ari on. Hänen onnensa ja hyvinvointinsa on minun onneni.

Kannoin matkalaukun eteiseen tallista. Petri toi repun tai rinkka se oikeastaan on. Olen koonnut tavaraa tulevaa ruskamatkaani varten. Otan varalta toisenkin repun. Odotan sunnuntain reissua innolla rukoillen.

On aika antibiootin ja nenäonteloiden suolauksen. Sitten ehkä sarja Pieni talo preerialla -ohjelmaa tai pätkä Pappila-kirjaa.

Hyvää yötä, Jeesus myötä, arvon lukijani!

jk. Minulla on nykyisin vielä kauheampi puheripuli kuin ennen, kun tapaan jonkun. Se johtuu kuulemma tästä tyhjästä pesästä!
jk2. Arin letku pysyy nyt hyvin: se piti vain laittaa hiukan toisin kuin se oli eilen.