02.08.2010 - Kanootti kiikkerä, järveen mut heitti!

Noin 20 astetta lämmintä, iltamassa vesisadetta.

On ollut ihana päivä: olen saanut nauraa kyllikseni. Erityinen piristysruiske oli kellahtaminen kanootista mutaiseen järveen. Iloa lisäsi huomattavasti se, että kamera tai kännykkä eivät kastuneet. Hymy olisi hyytynyt, jos olisin ne uittanut.

Kukonlaulun vaiettua aamulla ponkaisin pyykkitupaan. Aamutoimiin oli riittävästi aikaa, ja lueskelin useita päivän tekstejä punaisessa keinussani kiikkuen jalat tuolilla.

Kaupungille oli asioita - ostin itselleni hopeisen ketjun ja ristin siihen pudottamani tilalle. Kävin jututtamassa toripastoria ja Elisabeth-ystäväni soitti, kun veivailin pyörälläni ympäri ämpäriä. Päätimme viettää retkipäivän Elisabethin kanssa, sillä mustikkametsään en jaksanut köppäisten yöunien takia.

Muutaman tunnin reissulle tarvitsin pari isoa kassia ruokaa ja uimavaatteita, ja matkalla ostimme lisäksi litran jäätelöä, ettemme kuole mökillä nälkään. Niin ei tosiaan päässyt käymään. Elisabethilla oli tietysti vastaava määrä omaisuutta mukanaan.

Kahvinjuonti kuuluu mökille yhtä varmasti kuin makkaranpaisto. Elisabeth ehdotti kanoottireissua, ja sehän sopi minulle. Pelastusliivit ylle, melat kummallekin ja kanoottia tyhjäämään sadevedestä.

Istuin jo kanootissa turvallisesti kuin eno veneessä, kun Elisabeth kömpi penkilleen. Hän siirtyi uhkaavan lähelle kanootin reunaa ja alkoi nostaa jalkaansa penkin yli. Koska en ollut eilisen teeren poikaa vanhempi kanootin suhteen, en ymmärtänyt kallistua itse toiseen suuntaan. Molskahdus oli väistämätön.

Meinasimme kuolla nauruun, kun istuimme mutapohjaisessa järvessä läpimärkinä. Tai oli Elisabethilla toinen olkapää kuiva ja lippalakkimme säästyivät myös. Luojan kiitos, Elisabeth oli viisaasti sanonut, että parempi on jättää kamera rannalle. Onneksi tein niin. Mutta se molskahdus olisi ollut hauska kuvata!

Mutta melomaan me menimme, märillä vaatteilla. Teimme kunnon lenkin ja ihailimme luontoa. Kanootti on kiikkerä värkki, ei sovi heilua ja huojua edes istuessaan.

Lämmitimme saunan. Ainoa kuiva vaatekappale oli uimapuku kummallakin, joten emme suotta niitä kastelleet. Uimme paidat päällä. Hihat nousivat hauskasti pullottamaan ilmaa täynnä. Vesi oli oikein lämmintä ja sää mitä kesäisin.

Kotimatkalla valtava karahka tarttui autonpohjaan, ja Elisabeth meni kiskomaan sitä pois. Ketään ei sattunut tulemaan vastaan juuri silloin. Meitä vaan nauratti. Elisabeth ajoi autoa uimapuku ja takki yllään. Minulla oli pyyhe hameena.

Jumala antaa välillä ilopäiviä ja osoittaa silläkin lailla rakkauttaan. Aina hän on yhtä lähellä, mutta itse etäännyn välillä ja luulen, että Jumala on väistynyt tai jopa hylännyt. Mutta niin ei tapahdu. Hän ei hylkää niitä, jotka ovat antaneet elämänsä hänelle.

"... kun suoritamme työvastuistamme ne tärkeimmät 20%, saamme aikaan 80%:n tuloksen.

"... ihmiset askartelevat liikaa toisarvoisissa asioissa. Ei keskitytä niihin 20%:iin, vaan touhutaan sellaisten asioiden parissa, jotka eivät johda elämän tärkeimpien kysymysten ja ratkaisujen eteen.

"Raamattu sanoo, että mitä se ihmistä hyödyttää, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa. Kun kysymyksessä on elämän perusasioiden priorisointi, ei kannata askaroida toisarvoisissa asioissa, vaan keskittyä oleelliseen. Kaikken tärkeintä on varmistaa se, että jumalasuhde on kunnossa!

"... vain yksi on tärkeää: se, että elämämme on vakuutettu pahan päivän varalta. Toisin sanoen, jos meiltä puuttuu Jeesus, puuttuu meiltä kaikki, mutta kun meillä on Jeesus, on meillä kaikki." -Kari Honkanen, Pilviä ja paistetta -kirjassaan.

Luther jatkaa samaa aihetta:
HERRA, MUISTA MINUA, KUN TULET VALTAKUNTAASI.- -
"Vaikka kaikki luopuvat Kristuksesta, kuningas, piispat, maan mahtavimmat ja oppineimmat, Jumala tahtoo kuitenkin varjella sitä vähäistä joukkoa, jolla on hänen Henkensä ja joka tunnustaa häntä maailmalle.

"Jumala ei tahdo antaa uskon Kristukseen eikä tunnustuksen hävitä. Elleivät opetuslapset tahdo tunnustaa häntä, on pahantekijän astuttava esiin opettamaan muita ihmisiä, minä häntä on pidettävä ja kuinka hän antaa ihmisille lohdutuksen. Herra, Jumalamme, ei todellakaan tahdo jättää Kristusta vaille tunnustajia, vaikka semmoisena olisi vain rosvo hirsipuussa tai murhaaja mestauspölkyllä." -Mannaa Jumalan lapsille

Vielä vahva ajatus F.B.Meyeriltä:
"Nämä (vaikeudet) on annettu elämäämme juuri sitä varten,
että pääsisimme syvenemään Jumalan armon ja rakkauden tuntemisessa,
niin kuin olemme rukoilleet."

Pyöräilin illalla Arin luo täydessä sadevarustuksessa. Ari näytti voivan hyvin, mutta rohisi. Crp oli koholla aamun verikokeissa, mutta antibioottia hänelle ei ole aloitettu ainakaan vielä. Kuuntelimme Pappila-kirjaa, kerroin kuulumiset ja soitin jonkun puhelun. Sain Arin yskimään, kun kerroin kanoottireissusta, sillä hän nauroi makeasti.

Terolta tuli viestejä, perille on päässyt Saksaan. Häpeä tunnustaa, etten muista, missä päin Saksaa hän on, mutta liekö tuolla niin merkitystä. Rukoukset kantavat kaukana olevien yhtä hyvin kuin lähellä asuvien puolesta. Tärkeintä on, että Jumala tietää, missä me olemme.

Voi hyvin ja näe kauniita unia, arvoisa lukijani!