30.07.2010 - Leipomisterapiaa ja helle-elämää!

Kova tuuli, parina yönä ukkosta, painostava sää.

Nivalan reissulta en palannut tyhjin käsin taaskaan, kun pari päivää sitten kävimme Jyrkin perheen kanssa siellä. Äidilläni oli ompelukoneen päällä kaunis pellavaliina, jonka hän on itse nuorena kirjonut. Minähän aloin himoita sitä välittömästi. Äiti tempaisi liinan heti minulle ja haki uuden tilalle. Muistelen, että viime reissulla kävi samalla tavalla. Hmmh. Liinat siirtyvät äidiltä tyttärelle. Ja äiti sanoi, että niitä riittää!

Olen siirtynyt muuttoni myötä monin tavoin vanhempaan sukupolveen. Minusta on tullut mummo. Elän yksin kuten mummot ainakin - ei lapsia kotona enää jatkuvasti.

Kun olin lapsi ja nuori, ihmettelin, ettei isälläni tullut koskaan niin kuuma - edes heinäpellolla - että hän olisi riisunut pitkähihaisen paidan pois. Itsehän otin silloin aurinkoa joka käänteessä. Istuin tuulikaapissa, ovi auki ja naama aurinkooon päin varmaan jo maaliskuulla. Luin muka kokeisiin samalla.

Alkukesällä jouduin vyöttäytymään pitkähihaisiin kuin mikäkin mummo. Vilu ja kolotus vaivasi, mutta ei vielä helle. Nyt sentään tarkenen paljain jaloin kuten lapsena aina.

Sitä paitsi minulla ei ole mitään mielenkiintoa kärventää enää nahkaani. Se on ruttuinen muutenkin. Ja vaikka muuttuisin kauniin ruskeaksi, parin kuukauden päästä värit ovat tiessään.

Tänään vauva lähti omaan kotiinsa Espooseen. Muutama viikko sitten yllättäen huomasin olevani kateellinen nuorelle parille heidän vauvastaan. Naurettavaa. Onneksi saman tien tajusin totuuden: minä en kerta kaikkiaan jaksaisi vastata kaikista pikkuvauvan tarpeista.

Mummon asema on ihan toinen. Pelkkää bonusta, iloa, hymyjä ja sylissä pitelyä. Arikin näki lapsen monta kertaa, iloitsemme vauvasta, totta kai, ja rukoilemme hänen puolestaan.

Kukin meistä osoittaa rakkauttaan lapsilleen sillä tavalla, miten on tottunut sitä itse saamaan vanhemmiltaan. Niin on ainakin minun kohdallani.
Minä leivon! Eilenkin leivoin kaksi eri kertaa. Se nyt kuulostaa tosi typerältä, mutta niin minä tein.

Aamulla satsi sämpylöitä - tein meille retkieväät, kun menimme Arin luo vauvaperheen kanssa. Iltasella nuoret lähtivät vauvan kera omille teilleen ja minä aloin taas leipoa. Paistoin jauhelihapihvejä ja kalaa. Tein rieskapitsoja ja laitoin ne pannumyssyn sisään, että pysyivät lämpimänä. Ja taas sämpylöitä, että sain antaa matkaevääksi.

Oman äitini olisi kai antanut koko pakastimensa aina perheeni mukaan, jos olisin pyytänyt, kun aikoinaan kävimme siellä perheen kanssa. Hommasin oman pakastimen sen sijaan.

Tänään rukoilimme Herran siunauksen yhdessä ennen nuorten lähtöä, ja nyt oli vauva neljäntenä piirissä mukana. Piiri laajenee ja se on armoa. Sukuun on tullut uusi, toivottu jäsen. Viikon päästä hänet kastetaan, mutta jo nyt häntä kutsutaan nimeltä. Kerron sen kuitenkin vasta myöhemmin.

Itkut tirautin, kun autonperä näytti punaisia valoja vauvan perheen lähdettyä. Sen jälkeen aloin siivota. Pesin jopa lattiat. Tiskasin. Pyykkiä koneeseen ja ulos. Mankeloin T-paidat ja kaiken muunkin pyykin.

Keitin kahvit urakkani jälkeen ja samassa sain uusia lomalaisia. Terhi tuli miehineen! Tervetuloa! Ruokaa mummon kukkaliinapöydälle, juttelua, kahvittelua.

Kun nuoret lähtivät, minä ampaisin Arin luo. Olisin ehkä vienyt Arin ulos, mutta hissi oli jälleen rikki. "Korjaaja tulossa" - ehkä maanantaina, toivottavasti jo tänään. Ari vaikuttaa hyväkuntoiselta, mikä on tietysti valtava kiitoksen aihe.

Tänään ei ole niin kuumaa kuin vaikkapa eilen. Kirjoittaminenkin tuntuu inhimilliseltä, kun eivät hikikarpalot vyöryskele ympäri mummoa.

Kirjastossa olen käynyt tälläkin viikolla, vaikka en ole paljon ehtinyt lukea. Yllättäen löysin Pappila-sarjan 10. osan. Se on upouusi kirja, ja kertoo 70-vuotiaan Timothy-pastorin paluusta lapsuutensa maisemiin, myös henkisesti eikä vain fyysisesti.

Kirja sisältää jälleen nauruhermoja kutkuttavia juttuja. Pastori muistelee hautausmaalla nähneensä kerran persoonallisen muistokirjoituksen. Hautakivessä luki: "Viimeinkin hiljaa". Teksti tietysti puhuu puolestaan eikä selittelyjä kaipaa. Olen iloinen, että voin jakaa Pappila-sarjasta pitämisen kokemuksen Arin kanssa, kun hän voi kuunnella kirjoja. Tänään hän jäi kuuntelemaan neljättä osaa.

Hartauskirjoista olen löytänyt rohkaisevaa puhetta itselleni. Raamattuakin olen lukenut, sain Uuden Testamentin jälleen kertaalleen luetuksi. Jumalan Sanaa lukiessa minulle tulee sellainen olo, kuin seisoisin virvoittavassa suihkussa tai söisin jotain ravitsevaa. Joka tapauksessa tuntuu, että sen paremmassa seurassa en voi olla kuin mitä on olla Jeesuksen seurassa Sanan kautta, sillä Jeesus on Sana, joka on tullut lihaksi ja elänyt ihmisten keskellä.

Simpson sanoo Virtoja erämaassa -kirjassa näin:
"Meidän koettelemuksemme ovat suuria mahdollisuuksia. Liian usein pidämme niitä vain suurina esteinä. Jospa tästä lähtien tunnistaisimme jokaisen vaikean tilanteen Herran rakkauden todisteeksi, niin sisimmässämme kokisimme lepoa ja sanomatonta voimaa."

Hellepäivien jatkuessa olen huomannut, että pääkoppani ei kestä kuumuutta eikä valoa kovin hyvin. Jumala sulkee tällä lailla jotain paikkoja ja teitä. Samalla hän avaa toisia, sillä Jumala ei johdata umpitielle. Kunpa oppisin paremmin hakeutumaan avoimille poluille, enkä yrittäisi kammeta itseäni kivisten muurien yli!

Taidanpa mennä pihvejä paistamaan. Kuten myös maistamaan. Nuoret tulevat pian, ja parin tunnin päästä on saunan aika. Mukavaa!

Hyvää viikonloppua, arvoisa lukijani!