21.07.2010 - Suloista hiljaiseloa!

Painostavaa, aurinkoista, ei jaksa sataa. Merivesi 23 asteista.

Porhalsin iltasella uimaan pyörälläni. Alamäen jälkeen töröttää valtava kivi keskellä puistokäytävää. Joudun jarruttamaan siinä aina pontevasti.

Jos en ole etukäteen päättänyt kummalta puolelta ohitan kiven, törmään siihen takuuvarmasti. Nyt olisi viimeiset ajat tönäistä kiveä ja selvitä siitä hyväntuoksuisena. Nimittäin kiveen isketyessäni lentäisin seuraavaksi ruusupuskaan, ja se kukkii kauniisti vielä jonkin aikaa.

Mutta jätän lentelyn väliin, jos vain voin sen estää. Rapatessa roiskuisi muutakin kuin ruusuntuoksua ja löytäisin itseni lasaretista.

Merivesi on ihanaa, räpistelin aallokossa hyvän tovin. Harrastin hiukkasen keräilytaloutta palatessani.

Saimme Arin kanssa hauskaa piristystä eilen. Eräs vanha tuttavamme niiltä ajoilta, kun olemme Arin kanssa tutustuneet, otti yhteyttä. Kylläpä se tuntui mukavalle! On suuriarvoista, että meillä on yhteisiä muistoja Arin kanssa jo pian 32 vuoden ajalta.

Tulin tosi iloiseksi tänään Arin luona. Hän oli ollut kylvyssä ja voi tänään selkeästi paremmin kuin eilen. Omaan mielialaani vaikuttaa ratkaisevasti Arin kunto. Hän on minun tärkein ihmiseni. Uskaltauduin olemaan jopa ulkona kuppilan lisäksi Arin kanssa, kun ei ollut kovin kuumaa. Parilla viime ulkoilureissulla hän on saanut kuumeen.

Tuo vanha tuttavamme vuosikymmenten takaa kirjoitti: "Teillähän meni jo silloin niin hyvin!" Nyt menee paljon paremmin, vaikka puitteet ovat kenties karummat.

Silloin tanssahtelimme yhdessä ja itse varsinkin olin hyvin lapsenkengissä tunne-elämältäni ja sosiaalisilta taidoiltani. Nyt pyörähtelen sairaalasängyn tai pyörätuolin ympärillä. Sosiaaliset taitoni ovat hiukan kehittyneet ja olen oppinut tuntemaan itseäni jonkin verran.

Mikä parasta: olemme molemmat saaneet tulla tuntemaan Jumalaa ja käsittämään, miten paljon hän rakastaa meitä. Tänään kiitosmieli on vallannut sisimpäni. Ymmärrän, että kaikki elämässämme tapahtunut on ollut lopulta pelkästään hyvää, vaikka se ei totisesti ole siltä aina tuntunut.

Teron armeijaan lähdön jälkeen eli kymmenen päivän ajan olen saanut köllötellä kuin Herran kukkarossa. Minulla on ollut hengähdystauko kiireestä. Toisin hetkin olen ollut turhautunut, surullinen, allapäin ja ihmeissäni. Kuitenkin nämä päivät ovat olleet Herran lahjaa minulle. Kiitos, Jumala, näistä päivistä.

Huomenna näen lapsenlapsemme toisen kerran. Jyrkin perhe tulee sukuloimaan Vaasaan. Perjantaina menemme tapaamaan Teroa Keuruulle ja hän pääsee ensimmäiselle lomalleen. Petri on kaloja narraamassa pohjoisessa ja köröttelee myös maisemiin viikonlopun aikana.

Ensi viikolla tytär palailee ultimate-maajoukkuepeleistään Italiasta ja tulee miehineen lomalle. Pitkästä aikaa voi olla enemmän säpinää. Saan pyyhkiä seitit yltäni ja ostaa toisenkin litran maitoa.

Eilen mietin kaupassa, mitä ruokaa hankkisin, ettei se ehdi pilaantua. Toisin sanoen, miten osaan ostaa tarpeeksi vähän. Olen 30 vuotta kärrännyt sapuskoita perhettä varten. Yllättäen tunsin itseni säälittäväksi yksinäisyydessäni.

Tuo oli se tunne, mikä mieleeni tuli: säälittävä. En sano, että olisin sellainen; puhumattakaan, että kukaan, joka ostaa vain itselleen ruokaa, olisi säälittävä. Mutta minä tunsin itseni sellaiseksi ohikiitävän hetken. Olen törmännyt yllättäviin tunteisiin viimeisten päivien aikana. Elämän kirjoa!

Yläkertaamme on selvästi muuttanut uusia asukkaita. Nyt ymmärrän, mitä naapuri tarkoitti, kun hän sanoi, että yläpuolelta äänet kantautuvat alas, eivät sivulla olevista huoneistoista.

Yläkerrassa on päästelty raskailla rullaluistimilla koko iltapäivä, ilmeisesti useampi harrastaja. Paitsi silloin, kun siellä on hinattu 500 litran pakastinta huoneesta toiseen. Välillä kai pitivät siestaa, mutta inkkaritanssi alkoi uusin voimin.

En moiti ääniä, hyvä vain, kun on elämää. Voinpa itsekin hengittää ja jopa röyhtäistä joskus, jos oikein haluan elämöidä. Ja jos pakastimen hinaus jatkuu, voin alkaa soitella pianoa, niin show on yhteinen.

Aamulla tasan klo 7.30 aloin rinkuttaa puhelimella hammaslääkärille. Pitkien tuuttauksien jälkeen sain ajan jo klo 9.30 ja kiidin tuoliin makaamaan. Neuvoin poikia laittamaan vähän pienemmän paikan ja jättämään ison välin viereiseen hampaaseen. Ne eivät ilmeisesti tulleet toimeen, hampaat nimittäin, kun paikka irtosi vajaan kahden kuukauden jälkeen. Nyt on uusi, sievä paikka hampaassa. Väliaikainen tosin, mutta "väliaikaista kaikki on vaan".

Tänään tuli postista Pappila-sarjan kuuntelukirjoja usempi kerralla. Kuuntelimme Arin kanssa, ja onneksi Arikin pitää niistä. Hän jäi kuulolle, kun lähdin hänen luotaan. Lupasin mennä huomenna taas. On parempi, etten mene aiemmin kuin lupaan, niin hänellä kuluu aika mukavasti, kun hän tietää, että olen pian tulossa. Niin arvelisin.

Muroma veistelee jälleen totuuden sanoja tekstisssään:
" - - Monet haluaisivat olla aivan toisenlaisia kuin ovat. Vilkkaat vakavia ja vakavat vilkkaita. Hiljaiset pontevan toimeliaita ja toimeliaat ehkä hiljaisempia.

"Niin kauan kuin tahdot olla jotain muuta kuin miksi Herra on sinut luonut, suret yhtä mahdottomia kuin jos koettaisit saada väärärunkoista petäjää muuttumaan kauniiksi suoraksi koivuksi, mutta et onnistu." -Elämä Hengessä.

Jatketaan siis matkaa iloiten siitä, että Luoja on meidät tällaisiksi luonut!