26.06.2010 - Juhannuspäivänä

Sataa, paistaa, tuulee raittiisti.

"Nauti uusia perunoita ja voita,
mansikoita ja makkaroita.
Tee saunaan tuore vasta,
varpaat veteen kasta.
Hakkaa liiteriin halkoja,
oio nurmikolla jalkoja.
Ihastele poutapilviä,
siristele auringossa silmiä.
Haista kesän tuoksut,
unohda turhat juoksut.
Muista paljon lekotella,
laiturilla elämää hekotella.
Mieti kivoja juttuja,
tapaa ystäviä ja tuttuja.
Älä murehdi ötököitä,
vietä rauhallisia kesäöitä.
Hauskaa juhannusta!"

Tällaisen kesäisen viestin sain oletetulta lukijaltani. Kiitos AM!

Mietin, mitä noista olen toteuttanut. Makkaroita olen nauttinut riittävästi, varpaat olen kastanut veteen. Jalkojakin oioin äskettäin taas nurmikolla, kun olin hetken aikaa lukemassa pihlajan alla. Raitis sää ajoi minut sisälle.

Kesän tuoksuja olen haistellut, mutta turhista juoksuista en mene takuuseen. Lekottelutkin ovat vähäisiä, sillä en osaa oikein rauhoittua kunnolla toistaiseksi.

Joitakin tuttuja olen tavannut, ja tänään sukulaisia paljonkin. Vauvaa olisi tietysti suloista tavata, mutta se ei ole nyt mahdollista. Vähän surullinen olo minulla on, mutta se on elämää se. Pilvenreuna ei voi olla jatkuvasti minun käytössäni.

Luther puhuu tänään tekstissään kohti käyvästi:

MINÄ OLEN UNHOTTUNUT IHMISTEN MIELESTÄ NIIN KUIN KUOLLUT.
"Tällaistakin Herra toisinaan sallii pyhiensä tuntea ottaessaan uskon ja luottamuksen heidän sydämestään. Tämä on kuitenkin pelkkää hyvyyttä huomataksemme, kuinka isällisesti hän kohtelee meitä, että uskomme harjaantuisi ja kasvaisi. Hän tekee näin varjellakseen omansa kahdenlaiselta onnettomuudelta, jotka muutoin olisivat seurauksena.

"Ensiksi he ollessaan hengessä voimakkaita ja rohkeita saattaisivat lopulta luulla, että he ovat sellaisia omasta voimastaan. Siksi hän antaa joskus heidän uskonsa vaipua, että he näkisivät tilansa ja tunnustaisivat: Vaikka tahtoisin uskoa, en kuitenkaan voi.

"Näin suuri Jumala nöyryyttää pyhiään ja pitää heidät itsensä tuntemisessa. Luontomme on näet aina taipuvainen kiintymään Jumalan lahjoihin ja riippumaan niissä. Siksi hän holhoaa meitä nähdäksemme, että hänen täytyy antaa uskoa sydämiimme ja että me itse voi ottaa sitä.

"Toiseksi hän tekee tällaista jotta kiinnittäisimme huomiomme Raamatun esikuviin. Ellei meillä olisi esikuvia sellaisista pyhistä, jotka ovat kärsineet samanlaista, me emme voisi kestää. Omatuntomme sanoisi: Olen yksin tätä kärsimässä ja se on merkkinä siitä, ettei Jumala huoli minusta. Mutta kun huomaamme muille pyhille käyneen samoin, opimme siitä odottamaan Herran avun aikaa." -Mannaa Jumalan lapsille.

En tosin koe, että en uskoisi Jumalaan. Mutta sen ymmärrän, että itsessäni ei ole mitään hengellistä virtaa ilman Pyhää Henkeä. Kuten vuodenajan vaihtelut virkistävät, ihminenkin tarvitsee ilon ja surun, hengen palavuuden ja hiipumisen aikoja. Ilman toista ei voi olla toistakaan. Näin ymmärrän asian.

Turha kai mainita, että körötimme Vöyrin kirkonkylän ohi, kun menimme tänä aamuna kirkkoon. Mutta ainahan voi kääntyä takaisin, kun huomaa ajaneensa ohi. Ja ehtiihän sitä, kun on lähtenyt ajoissa liikkeelle.

Eilen väitin, etten ole käynyt koskaan Vöyrin kirkossa. Kun tulimme kirkon pihaan, muistilokeroistani pulpahti esiin kuva pienistä morsiusneidoista kirkon portailla.

Terhi oli 4-vuotias, serkkutyttö vähän vanhempi, kun tytöt olivat kummiensa morsiusneitona samaisessa kirkossa, joten olimme toki olleet paikassa. Ari oli häissä mukana, Tero oli vajaan kahden vuoden ikäinen silloin. Muistot alkoivat elää.

Tässä iässä on jo muistoja, mutta toivon, että on vielä unelmiakin. Niitä koetan elvytellä näinä päivinä.

Tänään pappi puhui hyvin siellä Vöyrillä, ja ymmärsin kyllä, vaikka hän puhui ruotsia. Huomisaamuna suunnistan oman kaupunkimme kirkkoon.

Hyvää juhannuksen jatkoa, arvoisa kesälukijani!