18.05.2010 - Kerran kesässä pitää kastua!

Ukkosta, painostavaa, aurinkoista, pilvistä, sateista, poutaa ja muuta sellaista.

Tänään oli mukava ulkoilureissu Arin kanssa. Menimme viiden maissa pihalle. En nähnyt hoitajia, huikkasin vaan siistijälle, että me menemme ulos.

Pistin Arin eväät puusta roikkumaan. Taustalla näkyy pariskunta, joka on ollut 60 vuotta naimisissa. Aviomies käy joka päivä vaimonsa luona, syöttää, vie ulos ja huolehtii erityisen rakastavasti ja lämmöllä.

Mustat pilvet kiitivät taivaalla, eivätkä rukouksistamme huolimatta menneet Laihialle tai jonnekin muualle. Sanoin Arille, että jos alkaa sataa, me saamme juosta. Tai oikeammin: toinen meistä saa juosta!

Niin myös kävi. Ari määräsi suunnan: mieluummin huvimajalle kuin talon suojiin. Tuo vanha pariskunta oli mennyt hyvissä ajoin katoksen alle, me pakon edessä. Sinne syöksyi vielä vähän itseäni nuorempi nainen pyörätuolissa olevan isänsä kanssa.

Vettä alkoi sataa kunnolla. Ja sitä kesti ja kesti. Ukkonenkin jyrähteli ja salamoi. Meitä vaan nauratti. Onneksi olin ottanut tarpeeksi peittoja Arille. Tuuli alkoi heitellä sadepisaroita päällemme, ja lopulta olimme keskellä mökin lattiaa kaikki, mahdollisimman kaukana avoimista seinämistä.

Vanha pari lähti ensin sateeseen. Me toiset vasta tunnin sateen jälkeen. Vettä oli niin paljon, että lipposeni loiskuivat, sillä lammikoita en voinut väistellä. Se oli todella mukavaa, sillä oli lämmin, eikä meillä mitään hätää ollut.

Nainen jäi alakertaan nauramaan ja puistelemaan vettä vaatteistaan, kun me menimme ensin hissillä ylös. Ari ei edes kastunut peittojen alla, ja hyvä niin. Toivon, että hänellä oli hauskaa joka tapauksessa.

Sade toi etanat. Melkein toivoisin, että pitäisin niistä paistettuna, keitettynä tai suolattuna. Niitä on nimittäin nyt tyrkyllä. Keräsin niitä litran verran pihaltamme etikkapulloihin. Kengissä vaan rouskui, kun kävelin saappailla. Onneksi etanat eivät sentään ole jättiläiskokoisia, mutta tarpeeksi ällöttäviä kuitenkin.

Aloitin Nouwenin kirjaa Läpi pimeän yön. En ehtinyt lukea kuin johdannon ja ensimmäisen kappaleen, kun oli pysähdyttävä tutkailemaan ja miettimään. Nouwen kirjoittaa kaikissa teksteissään itselleni tuttua asiaa, mutta ilmaisee eri sanoin. Se pysäyttää. Ja minulla on aina halu jakaa asiat kirjoittamalla. Näin sisäistän itsekin ne paremmin.

Tässä kirjassa hän on masentunut ja kyseessä ovat hänen päiväkirjamerkintänsä puolen vuoden ajalta, jolloin hän oli sivussa tavallisesta elämästään. Hän oli avautunut ystävyyssuhteen myötä, ja sitä kautta kaikki lapsuuden ja nuoruuden vammat nousivat pintaan. Ystävyyssuhde rikkotui, kun hän alkoi vaatia ystävältä asioita, joita vain Jumala voi antaa. Tuttua meille ihmisille!

Tekisi mieleni kirjoittaa melkein kaikki, mitä hän kirjoittaa, sillä hänen tekstinsä ovat syviä, puhuttelevia, paljon sanovia. Mutta tässä ensimmäinen luku:

"Tee työtä kuilusi äärellä"

"Olemuksessasi on syvä onkalo, kuin kuilu.
Et milloinkaan onnistu täyttämään tuota aukkoa,
koska tarpeesi ovat pohjattomat.
Sinun on tehtävä sen äärellä työtä,
niin että kuilu vähä vähältä umpeutuu.

"Koska aukko on niin suunnaton ja ahdistuksesi niin syvä,
tulet aina tuntemaan kiusausta karata sen ääreltä.
Kahta vastakkaista kiusausta sinun on vältettävä:
sitä, että uppoat täysin tuskaasi,
ja sitä että hajotat itseäsi niin monilla asioilla,
että joudut etäälle haavasta jonka toivot paranevan."

Itse olen kuvannut vuosia sitten sairaan vierellä elämistä hiukan samoin mielikuvin. Siinä vain on kyse avannosta, jossa sairas lähimmäinen on. Itse olen auttaja, jonka on tiedettävä, miten voin auttaa avannossa olijaa, niin etten putoa itse. Siitä ei olisi mitään hyötyä.

Auttajana minun on pidettävä huoli, että itselläni on tarpeeksi monta jalasta vetäjää, pitkän kepin tai käden ojentajaa, jos meinaan vajota. Avannossa olijalta en voi odottaa apua, sillä hänen tarpeensa ovat rajattomat, ja hän kokee olevansa hengen hädässä. Avainhenkilö on siis tuo auttaja, sillä hän tarvitsee myös apua.

Mielenkiinnolla odotan, mitä tuosta kirjasta vielä avautuu!

Viime päivinä on ollut taas paljon asioita perheen keskellä rukoiltavana. Luotan siihen, että Jumala, joka on kaikkien perheenjäsentemme Isä ja Paimen, hoitaa asiamme hyvään päätökseen. Kerron asiat Jumalalle Jeesuksen nimessä, ja on hänen asiansa tehdä se, mitä pitää. Murehtimiseni ei auta mitään.

Ihmeekseni näen, että Isä ihan oikeasti pitää huolen! Ei välttämättä niin, että vaikeudet ja sairaudet väistyisivät, vaan siten, että näen rauhan ja levon lasteni sydämessä, Arista puhumattakaan. Jopa itse alan luottaa, ainakin ajoittain. Mutta ajoittaistahan se on jokaisella ihmisellä.

Uskomme ei tulekaan olla omassa luottamuksessa vaan siinä, että Jumala on luotettava. Minusta voi tuntua milloin siltä, milloin tältä.

Odotamme pikavastauksia, muutoksia nopeasti. Jeesus kutsuu vaeltamaan hänen kanssaan. Matkalla me muutumme vähitellen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki, sanotaan Raamatussa. Päämäärä ei ole ainoa tarkoitus. Jo matka ja matkaseura on merkittävä. Jokainen päivä tuo uusia, yllättäviä käänteitä. Kaikki se on lahjaa Isältämme.

Kiitän tästä päivästä, matkaseurasta, kohtaamisista. Kiitän sinusta, hyvä lukijani, ja toivotan sinulle Jumalan runsasta siunausta kaikissa elämäsi asioissa. Nuku hyvin!