12.05.2010 - Hernekeittoa loppuviikoksi!

Lämpenevää

Toissayönä rukoilin moneen kertaan erään ihmisen puolesta, kun hän tuli jatkuvasti uniini. Viestittelin hänen kanssaan päivällä, ja hän oli kokenut yhteyden välillämme. Pyhä Henki sen tekee!

Eräänä yönä unessa Ari oli kehnossa kunnossa, ja sitä painajaista katselin yöfilminäni.

Viime yönä valvoin pitkälle aamuyöhön. Lopulta aloin lukea Jobin kirjaa, kun ei kerran uni tullut. Kävin vielä pistämässä herneet likoon, kun aloin valvoessani miettiä seuraavan päivän ruokalistaa.

Kirjeiden kirjoittaminen on jäänyt viime aikoina vähälle. Olen pari viikkoa ollut vastaamassa tätini kirjeeseen, mutta en vaan saa ryhdytyksi. Muistan jonkin asian hetken, seuraavassa se on jo pois mielestä.

Tänään tulin Arin luota ulos sairaalasta ja huolestuin. Pyörän avaimia ei ollut missään. Etsin joka paikasta. Tulin siihen tulokseen, että avain on jäänyt pyörään. Rukoilin pikarukouksen, etteivät rosvot olisi vieneet pyöräpahaistani. Kauhukseni näin, että pyörää ei näy siinä, mihin tapaan sen jättää!

Yhtäkkiä muistin: minähän en tullut edes pyörällä vaan kävelin! Tajusin asian juuri pullokätköpaikkani luona. En voi kertoa, missä kyseinen paikka sijaitsee, sillä joku kenties löytää tyhjät pulloni, piilottaa ne eri paikkaan ja minä suistun epätoivon kuiluun.

Kätkössä kökötti yksi pullo, jonka olin löytäni sairaalaan mennessäni. Palatessani nappasin sen mukaani ja vien kauppaan.

Menomatkan pullot piilotan kyseiseen kätköön ja otan ne lähtiessäni. En viitsi raahata niitä osastolle, se olisi arveluttavaa touhua. Paluumatkan pullot tietysti kuljetan laukussa tai hihassa kotiin ilman kätkemisen vaivaa.

Pullorahat tulevat kipeään tarpeeseen, sillä kulutin tänään juuri samaiset 10 senttiä ostamalla kaksi kirjaa kirpputorilta! Törsäystä!

Pari päivää sitten päätin pyhästi itseni kanssa, että nyt en hanki enempää kirjoja. Niitä on riittävästi luettavaksi loppuiäkseni. Mutta petkutin itseäni tietoisesti, surullista myöntää. Ei minkäänlaista mielen lujuutta.

Jalkani kulkeutuvat vääjäämättä kirpputorin kirjahyllyille, enkä yritäkään niitä estää. Silmiini iskeytyi kirja, josta Rosina tuli oitis mieleeni! Hän suositteli monesti erästä Sally Salmisen kirjaa, ja kun viimein sen luin, ihastuin kovasti. Nyt Rosina kalpenee, sillä löysin kirjailijan toisen kirjan "Kalastajakylän prinssi".

Kenties tuo kirja on ihan surkea verrattuna Katriina-kirjaan, mutta sepä nähdään. Kirja on vuodelta 1953. Odotukseni ovat tietysti korkealla, kun edellinen kirja oli niin puhutteleva.

Mutta ensin luen toisen löytämäni kirjan, "Vihreä veräjä". Se kertoo hauskalla tavalla pariskunnan sopeutumisesta sen jälkeen, kun mies jää eläkkeelle. Tuokin kirja on vanha, vuodelta 1958. Kirppareilta voi tehdä löytöjä edullisesti! Toisaalta törkeää, että oikea kirja maksaa vain viisi senttiä! Mutta sitä ihanampaa löytäjälle.

Kun menin Arin luo, havaitsin ulko-oven tilan yhtä epätoivoiseksi kuin eilenkin. Teippaamaani kläpykkää oli näköjään käytetty, kun teippi oli krumpussa. Perjantaina soitan kläpykän laittajalle ja keskustelen hieman. Tai sitten en. Saapa nähdä.

Ehkä suuttumukseni johtuu osittain siitä, että tuossa talossa asuu sairaita ja vanhuksia - siis avuttomia ihmisiä. Ikään kuin heille voisi asentaa epäkelpoja kläpyköitä, vaikka en luule, että tässä on siitä kyse.

Avuttomuuden tunne aiheuttaa minussa raivoa. Tunne herää, kun Ari voi huonosti, enkä osaa tai pysty auttamaan häntä. Syvä ahdistus, myötätunto ja pelkokin on taustalla. Ja kyvyttömyydestä tehdä mitään toisen hyväksi suorastaan raihaannun.

Kunpa osaisin nämä tunteeni viedä Jumalan eteen. Hän tuntee kaikki ihmisen tunteet, sillä hän on ne ihmiseen asettanut. Jeesus on ollut kiusattu, hyljätty, avuton ja kaikkea sitä, mitä kuka tahansa meistä. Hän voi auttaa niitä, jotka ovat kaikkinaisessa ahdistuksessa. Miksi en siis vain kertoisi hänelle, ja lopettaisi turhat murehtimiseni ja tasajalkahyppelyni?

Ehkä siksi, että olen syntinen ihminen. Tarvitsen Jumalan armoa ja apua.

Olin tosi onnellinen, kun Ari oli tänä iltana normaalin värinen, näytti voivan paremmin. Tosin hän väsähti, kun olin istunut hänen luonaan jonkin aikaa, ja limainen hän oli. Epäilen, että siitepölyt kiusaavat Aria kuten itseänikin, allergialääkkeestä huolimatta.

On varmasti luonnollista ja inhimillistä, että voin huonosti, kun Ari voi huonosti. Kun hän voi hyvin, tuntuu, että minäkin voin elää.

Rooibos-teen aika. Hyvää yötä, arvoisa lukijani!