26.04.2010 - Henkistä suolihuuhtelua!

14 astetta jo lämmintä, mutta tuuli oli raitis.

Eilen tein jotain, mitä tämän ikäisen ihmisen ei pitäisi. Kävelin sukkasillani Arin luota sairaalasta kotiin kirkon jälkeen, kengät kädessä, rakot kantapäissä. Kunnon kansalaiset, ainakaan hienot naiset, eivät ota kenkiä pois, vaikka veri roiskuisi lonttosista, kuten äitini nimitti kengänryökäleitä lapsuudessani. Enpä ole muistanut tuota sanaa kymmeniin vuosiin. Lapsiparkani jäivät ilman lonttos-sanan opetusta!

Uudet nahkakenkäni tekivät näet keljun tempun, siitä koko kurjuus. En tiedä, pitäisikö antaa kengille sama opetus, jolla Tero kesyttää uudet nappikset: kengät märkinä jalkaan, niin että ne muotoutuvat jalan mallisiksi. Hmmh. Jos juttu jää kesken, olen kai lähtenyt kokeilemaan.

Olen tehnyt mieluista hommaa tänään. Tyhjentänyt keittiön kaapeista runsain määrin omaisuutta Pelastusarmeijan hyväksi. Tero kävi kippaamassa auton perästä enimmät jo sinne.

Tunnustan yhden lapsellisen tekoni. En siis kaikkia niitä. Kävin pelastamassa auton perästä lasinalusen, ennen kuin Tero ehti lähteä. Löysin toisen alusen kaapista, ja se toinen oli jo autossa, josta sen kaivelin esiin.

Toisaalta nakkelen ronskisti tavaraa menemään, mutta yhtäkkiä heittäydyn hellämieliseksi jonkin lasinalusen takia! Siihen liittyy muisto, jonka takia halusin sen varmaan säilyttää. Sain sen Loukkukorventie 7 D 27:ssä asuessani Jyväskylässä Annelta, noin vuonna 1980. On vaikea määrittää, minkä takia jokin rompe pitää säästää, toisen voi heittää pois.

Tällainen omaisuuden karski raivaaminen on jollain tasolla samaa kuin suolihuuhtelu! Kuulostaa epämiellyttävältä koko sana, mutta olen itsekin käynyt sellaisessa joskus muinoin, vähän koemielessä.

Kyseinen huuhtelijaihminen selitti, että joskus ihmisen suolistossa voi olla 10 kg tavaraa, joka on jämähtänyt sinne liikkumatta ylös tai alas, eteen tai taakse! Voisi olla ohkaisempi olemus ilman tuollaista määrää sotkua suolentaipeissaan.

En nyt ala syvemmin selittää suoliston sisälmyksiä, mutta tuo tuli mieleeni kaappeja könytessäni. Molemmissa on jotain syväpuhdistumiseen viittaavaa, samalla ihmeellisen väsyttävää. Kuin antaisin itsestäni pois jotakin. Kirjaimellisesti.

Tunnetasolla käsittelen näinä aikoina asioita, jotka ovat tapahtuneet nuorempana. Ehkä tuo lasinalusen pelastaminen on yritys tarrautua johonkin, saada otetta entiseen ja samalla on kaipuu uuteen, voimakas kaipuu!

Eilen sain muutakin ajateltavaa, joka viittaa nuoruuteeni, siihen, kun Arin kanssa seurustelimme. Kuulin, että uuden kotini naapurissa asuu henkilö, joka oli Arin kanssa yhtä aikaa opiskelemassa tai jossain. Ari ei muista kunnolla tuota henkilöä, mutta itse olen lukenut hänestä erään artikkelin jokin vuosi sitten. Ei sattumaa, johdatuksen makua olen haistelevinani.

Tosin sieraimissani käryää parhaillaan muutakin. Kohensin takkaa, ja jotain moskaa oli jäänyt palamatta. Liekit lehahtivat palamaan, kun kaivelin tuhkaa. Koko huusholli savuaa, mutta onneksi liekit ovat vain takassa, ja nekin ovat jo hiipuneet.

Kuuntelimme Arin kanssa Anna-Maija Raittilan teosta, hengellinen päiväkirja tai jokin sellainen sen nimi on. En ole muistanut, että hänen kotinsa oli laestadiolainen. Raittila kirjoittaa mielenkiintoisesti lapsuudestaan, muistoistaan, ihmisistä, jotka häneen vaikuttivat hengellisesti ja muutenkin.

Raittila kirjoittaa ihmisistä, jotka tulivat heille vierailulle paraatiovesta. Sitten hän kertoo ihmisistä, jotka tulivat keittiön ovesta. Jostakusta hän mainitsee, että tämä ei olisi koskaan tullut paraatiovesta.

Minua puhutteli ja kosketti eräs lause. Raittila sanoo, että häneen vaikuttivat hengellisesti erityisesti sellaiset ihmiset, jotka tulivat heille aina keittiön ovesta.

Nämä ihmiset toivat yleensä tullessaan jotain syömistä tai auttoivat tiskaamisessa. Ehkäpä syynä oli sekin, että pieni tyttö sai heihin kosketuksen, he tulivat tarpeeksi lähelle lapsen maailmaa. Tämä on nyt vain oma näkemykseni.

Ilta alkaa pimentyä. Olen lukemassa kolmatta Nouwenin kirjaa, ja olen ihastunut hänen teksteihinsä. On suloista löytää jotain, mikä vastaa omaan kaipuuseen ja janoon.

Raamatusta minulle avautui tänä aamuna Esran kirjasta eräs jae:
"He pystyttivät paikalle alttarin, sillä he olivat peloissaan maan kansojen tähden. He uhrasivat alttarilla Herralle polttouhreja aamuin ja illoin." Esra 3:3.

Israelilaiset pelkäsivät heitä ympäröivää maailmaa, ja sen takia pyrkivät rukouksin lähelle Herraa. Meitäkin ympäröi maailma omine houkutuksineen, tarjouksineen ja vaihtoehtoineen. Pyrimmekö me pakoon tuota kaikkea, niin että sydämemme palvelisi ehyesti Jumalaa? Vai mukaudummeko tämän maailman mukaan?

Loot valitsi vihreät pellot ja siirtyi vähä vähältä lähemmäs Sodomaa. Kuinka ollakaan: siinä vaiheessa, kun enkelit kertoivat Aabrahamille, että he tuhoavat Sodoman, oli Loot jo täyttä päätä asumassa siellä. Hän ei elänyt perin hurskaasti, sillä perhettä oli vaikea saada lähtemään pakoon hävitystä. Vain Loot ja kaksi tytärtä pelastuivat täpärästi.

Itse en kuvittele olevani vahva maailman houkutuksille. Tuollainen vahvuus olisi tyhmyyttä. Kukin meistä on todella heikko, ellemme etsi jatkuvasti suojaa Jumalan läheltä.

Tänään olen miettinyt psalmia 91. Siinä sanotaan suloisesti:
"Joka seisoo Korkeimman suojassa
ja asuu Kaikkivaltiaan varjossa... "

Minulla tulee noista sanoista mieleen se, kun pikkuisena nukuin äitini selän takana. Se tuntui juuri yhtä turvalliselta kuin tuo, että nyt saan levätä Jumalani suojassa. Hän ajaa pois kaiken pahan. Saan nukkua yöni turvassa, sillä hän suojelee minua ja samalla rakkaitani.

Jää sinäkin tähän suojaan, ja nuku yösi hyvin ja turvassa, hyvä lukijani!