24.04.2010 - Tavallinen lauantai!

Hyvin kylmä sää.

Heräsin uupuneena, ja sama virkeä olo on jatkunut koko päivän. Tein pikakakun (aineet vatkataan yhdessä lössissä ja lorautetaan vuokaan), kun nousin ylös ja päätin niin tehdä, jaksoinpa tai en.

Sen jälkeen kurvasin kentällä katsomaan kummityttöä, veljeäni ja hänen toista pelaajatyttöään. Kaikki tämän veljeni viisi lasta pelaavat jalkapalloa. Ilma oli hyytävä, mutta ei sentään satanut lunta kuten Nivalassa! Olin pukeutunut sään mukaan, joten jäätymisuhkaa ei ollut.

Keskipäivällä olin kolmatta tuntia lauantaipyhäkoulun palaverissa. Saimme rukoilla ja jutella yhdessä ja hörppiä kahvia sen kakun kera, jota aamulla paistoin.

Tarkoitukseni oli käydä Arin luona, mutta voimani hyytyivät. Soitin sairaalaan ja kyselin Arin vointia. Ei ilmeisesti mitään erityistä. Lähetin terveisiä, etten ole tulossa, vaikka eilen muka meinasin, ja vielä päivälläkin haaveilin sellaisesta.

Kotona aloitin terapiatyöt. Tyhjensin parista keittiön kaapista roimalla kädellä kolme kassillista tavaraa, jotka vein jo auton peräkonttiin. Nähdään taas Pelastusarmeija, maanantaina! Tilaa tuli, ainakin vähän. Roskapussit pihalle, sillä kaatopaikkatavaraakin löytyi. Sen jälkeen maltoin syödä päivän ensimmäisen aterian.

Luin Nouwenin toisen kirjan loppuun. Kaipaan kirjan sanoman tavoin pelon talosta rakkauden taloon. Kaipaan hiljaisuutta, jossa löydän itseni ja tiedän, mitä jaksan, mitä en. Nyt en jaksa oikein mitään, ja olen hämmentynyt siitä. Jaksanko enää ikinä mitään?

Kuitenkin oletan, että nyt on vaan aika pysähtyä, kerätä voimia, uskaltaa olla niin väsynyt kuin olen. Se on vaikeaa. Kuvittelen, että olisi helpompaa, jos voisin edes soittaa Arille ja puhella hänen kanssaan. Mutta en voi.

Voin aina soittaa sairaalaan ja lähettää terveisiä, mutta harvoin puhelimeen sattuu hoitajaa, joka on hoitanut Aria ja tietää, mitä hänelle kuuluu. Hoitaja joutuu kyselemään toisilta, tai etsimään hoitajaa, joka tietää. Tuntuu, että vien heidän aikaansa, joka on pois potilailta.

Yksinkertaisinta on hypätä autoon ja mennä paikanpäälle. Mutta aina en jaksa.

Kun olen itse väsynyt, tämä kaikki tuntuu ylen turhauttavalta ja masentavalta. Ja Ari siellä makaa eikä voi tehdä mitään ottaakseen yhteyttä, ellen mene hänen luokseen, tai ellei ylipäänsä joku mene hänen vuoteensa vierelle.

Mutta ei pidä jäädä synkkiin ajatuksiin. Jeesus Kristus itse on Arin luona. Hän on jokaisen kärsivän vierellä ja kärsii yksinäisen, sairaan ja tuskaisen ihmisen vierellä. "Lord, it`s me", huudan laulajan sanojen mukana. Herra, näe myös minut!

Siihen Kristus on kutsunut meidät jokaisen. Menemään toisten luo, olemaan läsnä, lievittämään toistemme hätää, surua ja kipua. Joskus vaan ei jaksa, on suostuttava itse olemaan väsynyt ja levon tarpeessa.

Mutta tuhat kertaa helpompaa on tehdä kuin uskaltaa myöntää, etten jaksa.

Veljeni tulee meille ensi yöksi. Saammepa puhella illalla.

Toivotan hyvää ja siunattua lauantai-iltaa sinulle, arvoisa lukijani. Herra olkoon sinun kanssasi ja antakoon sinulle voiman elää sairaana tai terveenä, surullisena tai iloisena. Ilo Herrassa olkoon kuitenkin sydämen asenteemme.