04.10.2009 - Pyhäaamuna

Sadetta, +7 astetta.

Raivasin Teron avustuksella kesäkukkien naruja alas seiniltä eilen, kukat ovat paleltuneet. Ajattelin, että viimeinen syksy tässä talossa varmaankin. Tero lähti luokkatapaamiseen. Sytytin tulen takkaan ja kynttilöihin. Vein kolme lyhtyä ulos pimeyttä uhmaamaan. Aamulla vielä autokatoksessa paloi kynttilä. Se on valaissut koko pimeän yön.

Olen pohtinut Jumalan etsimistä. Nuorena en ymmärtänyt ollenkaan, miksi Jumalaa pitäisi muka etsiä, kun olen uskoon jo tullut ja löytänyt hänet. Vähitellen ymmärrykseni on hiukan lisääntynyt.

Nykyisin mietin, miten vaikea on rukoilla. Voihan sanoa luetella ja toistaa. Mutta mitä on rukoileminen? Joskus koen pieniä välähdyksiä siitä. Jossain hetkessä voin vilpittömästi puhua Jumalalle muutaman sanan, muutamia asioita. Ne koen rukouksiksi.

En usko Jumalan olevan niin vaativa kuin itse olen. Hän tuntee ihmisen, koska hän on itse elänyt ihmisen elämän Jeesuksessa. Ihmisessä ei itsessään ole mitään hyvää, vaan Jumalan etsintänikin on lahjaa häneltä, hänen tekonsa. Ehkä tuo etsiminen jo on rukousta?

Jatkuva riittämättömyys on kuitenkin seuranani, köyhyys ja heikkous hengellisessä elämässä. Voin lukea Jumalasta, rukoilla sanoja, joskus tunteenikin ovat mukana, mutta sillä ei liene merkitystä, mitkä ovat tunteeni. Tärkeintä lienee se, että etsin häntä ja hänen läheisyyttään ja tahtoaan.

Eikö ihmissuhteissakin ole näin? Välillä tiedän tarkasti, mitä rakkaani ajattelee. Toisinaan mietin, tunnenko häntä ollenkaan. Kuka hän on? Kuka minä itse olen? "Mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?"

Uskossa Jumalan sanaan kuljen askel kerrallaan, päivän kerrallaan. Sanan mukaan pääsen perille, sillä Jumala johdattaa minua, hänen katseensa seuraa askeleitani.

Perillä kaikki salaisuudet avataan, pimeys väistyy ja on aina päivä. Se on varmasti ihmeellistä. On suloista jo nyt kuvitella tuota aikaa, ja odottaa sitä uskossa.

Olen rukoillut ja kysellyt, mitä sanon tänä iltana Kohtaamispaikalla kirkossa, kun Eija haastattelee minua aiheesta "Toivo". Lukemassani Norrgårdin kirjassa oli hieno aforismi:
"Kun tunnet tarvetta esitellä itseäsi,
säästä sanoja.
Teoillasi on ilmiömäinen kyky
kirjoittaa käyntikorttisi." (Norrgård: Minun rakkaani on)

Herra siis itse antakoon minulle sanat. Uskon, että hän antaa, kun pyydän apua.

Eilen illalla innostuin leipomaan pitkästä aikaa, tekemään koekakun peruna- ja maissijauhoista. Kyllä se onnistui. Mielessäni on eräät juhlat tulevaisuudessa.

Hiljaisuus on hoitavaa, vapauttavaa, voimia antavaa.

Hiljaisuuden voima
korvat voivat kuulla
Jumala puhuu sanoitta
hänen nimensä on MINÄ OLEN.

Kun minäkin vain olen
Jumala on kanssani
hiljaisuus täyttyy hänen läsnäolostaan
huoneessani on rauha ja lepo
ei tyhjyys tai yksinäisyys
vaan läsnäolo.

Siunausta pyhäpäivääsi, arvoisa lukijani!