30.09.2009 - Kiitävi aika, vierähtävät vuodet

Tuulee, kirkasta, luonto on värikäs.

Illalla en jaksanut kirjoittaa, mutta luin sen sijaan uutta kirjaa, jota minulle suositeltiin. Enpä ole koskaan ennen tainnut lainata mitään dekkarihyllystä! Kirja on jälleen eri tyyppinen verrattuna muihin lukemiini. Kirjojen maailma on rikas.

Vein töihin poikiemme vanhoja pikkuautoja leikkeihin. Samalla myös Terhin nuket pääsivät uusiin käsiin ilttiksen tytöille. Mainitsin samana päivänä eräälle äidille, että pidämme tyttöjen kanssa ompeluseuroja jonain päivänä, ja teemme nukille vaatteita. Kyseinen äiti on ompelija, ja hän nouti saman tien autonsa perästä näytekankaita meille käytettäväksi. Johdatusta!

Eilen innokkaat ompelijat vaativat nukenvaatevaraston kartuttamista. Eihän niistä mitään muotivetimiä synny, mutta tarkoitus onkin tehdä jotain hauskaa yhdessä. Tytöt oppivat vähän ompelemaan ja kokevat tekemisen riemua. Pikkuautot ovat myös kovassa käytössä.

Sain kutsun haastateltavaksi ensi pyhänä Kohtaamispaikalla kirkossa. Aiheena on TOIVO. Vastasin tulevani, totta kai, se on minulle ilo.

Kävin Arin luona illalla, vaikka olin sanonut, että en ole tulossa. Ari voi hyvin, ei mitään erityistä. Arin kanssa ja hänen luonaan koen suurta siunausta.

Kun israelilaiset olivat erämaassa, Jumala ei sallinut heidän heti joutua taisteluun.
"- - ei Jumala johdattanut heitä sitä tietä, joka kulki filistealaisten maan kautta, vaikka se oli suorin, sillä Jumala ajatteli, että kansa ehkä katuisi nähdessänsä sodan syttyvän ja palaisi Egyptiin; vaan Jumala antoi kansan poiketa erämaan tietä myöten Kaislamerta kohti." 2 Ms 13:17s.

Tuo Kaitsun pyhänä esiin nostama Raamatun kohta on puhutellut minua. Keskustelimme siitä Arin kanssa eilen. Jumala on vienyt meidät syvälle erämaahan ja moniin taisteluihin. Enää ei tee mieli palata, sillä olemme saaneet katsoa ja maistaa, että Herra on hyvä. Olemme saaneet elää uskosta. Se on Jumalan armoa ja rakkautta.

Meidän ei siis pidä menettää toivoamme, vaikka Jumala kurittaa ja koettelee lapsiamme tai meitä itseämme. Eikö Luojamme tiedä paremmin, minkälaista tekoa me olemme? Eikö hänen suunnitelmansa ole parempi kuin omamme?

Minulla on sämpylät menossa uuniin, leipä oli lopussa aamulla. Samalla olen kuunnellut mp3 -soittimestani Psalmeja. Olen ottanut johdot pois, ja laitan laitteen korvaani tai kaulukseeni, kun haluan kuunnella. Illalla kävelin Arin luo, ja korvani juuresta kuului: "Minä seuraan sinun askeleitasi!" Se sopi erityisen mainiosti askeltaessani eteenpäin, ja Sana oli hyvin konkreettinen. Jumala ON konkreettinen.

Soitin lapsuudenystävälle, joka tänään aloitti matkansa kohti kuuttakymppiä. Itselläni se on myös pian edessä. Tässä vaiheessa elämä tuntuu ottavan "jalat alleen". On vaikea käsittää ajan kulkua. Mitähän elämä on taivaassa, kun kaikki entinen on mennyt? Raamattu sanoo siitä jotakin kirjan viimeisessä luvussa:

`Eikä mitään kirousta ole enää oleva. Ja Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä
ja näkevät hänen kasvonsa, ja hänen nimensä on heidän otsissansa.

Eikä yötä ole enää oleva, eivätkä he tarvitse lampun valoa eikä auringon valoa, sillä Herra Jumala on valaiseva heitä, ja he hallitsevat aina ja iankaikkisesti.
Ja hän sanoi minulle: "Nämä sanat ovat vakaat ja todet, ja Herra, profeettain henkien Jumala, on lähettänyt enkelinsä näyttämään palvelijoilleen, mitä pian tapahtuman pitää.

Ja katso, minä tulen pian. Autuas se, joka ottaa tämän kirjan ennustuksen sanoista vaarin!"`

Näissä mietteissä uunivahdiksi, etten polta sämpylöitäni. Hyvää, siunattua päivää jokaiselle lukijalleni!