Kategoriat: Ajankohtaista
Aurinkoista, kaunis loppukesän päivä.
Tänä aamuna sain jotain aikaan, ennen kuin ampaisin töihin. Vedin seinäkellon, joka oli pysähtymäisillään. Vähänkin tehty, on enemmän kuin ei mitään. Imurointi saa jäädä ensi viikkoon.
Tero lähtee huomisaamuna aikaisin jonnekin Turun taakse pelaamaan. Päivän reissu, joka kestää kai melkein vuorokauden. Liitokiekko on vielä uudehko laji, ja harrastajat ovat pääasiassa Etelä-Suomessa, joten täkäläiset pelaajat joutuvat reissaamaan jatkuvasti sinne.
Minä puolestani lähden Nevadaan hautajaisiin. Kummitytön äiti, serkun vaimo, kuoli 69 vuotiaana. Haluan tavata kummitytön ja hänen perheensä sekä muuta sukua. Menen illalla mökille ja palaan sunnuntaina.
Kävin äsken Arin luona, ja hän jää jälleen kerran rukoilemaan, kun minä autoilen tieheni. Mutta minä palaan taas. Alkuvuosina minusta oli vaikeaa mennä ilman Aria jonnekin, mutta ei enää. En edes osaa kuvitella, mitä olisi mennä puolison kanssa jonnekin. Paitsi tietysti kirkkoon menemme Arin kanssa, senhän me teemme taas tulevana pyhänä, jos Herra suo, eikä kuume kellistä Aria petiin. Olisi hurjaa, jos Ari joutuisi vuoteen omaksi. Mitähän siitä muka tulisi.
Töissä oli tosi hektisiä nämä kolme päivää, vaikka kaikki meni erittäin hyvin. Yllätin itseni tänään melkein itkemästä pettymyksestä. Soitin virastoon, kun minulla oli kysyttävää. Sanoin pari alustavaa lausetta, ennen kuin pääsin aiheeseen. Mielestäni en jaaritellut. Henkilö toisessa päässä totesi: "Sinulla oli varmaan asiaakin?"
Menin lukkoon. Tyrmistyin. Änkytin jotain. Pääni tyhjeni jokaisesta ajatuksesta. Viranomainen toisessa päässä kehotti soittamaan uudestaan, kun muistan. Hän oli ihan ystävällinen. Kenties hän teki jotain tärkeää, ja minä keskeytin hänen työnsä. Eihän siinä mitään pahaa ole, että on asiallinen. Itsekään en pidä lavertelusta, jos olen kiireinen.
Itku kurkussa mietin, mitä minun piti kysyä. Jonkin ajan päästä muistin, soitin uudelleen, ja sain vastauksen.
Minulla oli heikko hetki, kun soitin puhelun. En olisi kestänyt tuollaista asiallisuutta. Olisin kaivannut vähän kai myötätuntoa tai lämpöä. Tunteet kertovat totuuden, joten uskon, että olin hyvin väsynyt. Selvisin tilanteesta, mutta jäin ajattelemaan. Miten itse kohtelen muita? Osaanko nähdä tai aistia toisen tunnetiloja ja vastata niihin, kuten hyvä olisi?
Tämän hetkinen lukukokemukseni on kirja Kari Hakalasta, kristitystä näyttelijästä. Se puhuttelee minua, osuu johonkin minussa. Ehkä Hakalan intensiivisyys, täysillä eläminen. Ehdottomuus.
Luin artikkelin Seela Sellasta, 72 vuotiaasta näyttelijästä. Lehtikuvaaja sanoi, että Sellaa oli helppo kuvata, sillä hän on jotenkin sinut itsensä kanssa. Ilmeisesti hän ei tällännyt itseään peilin edessä tai kiskonut mahaa sisään, että kelpaisi ihmisille. Hän on mikä on.
Viittasin eilisessä tekstissäni paksukaiseen, joka istuu keinussani, siis itseeni. Minun on vaikea hyväksyä itseäni ja uskoa, että muutkaan tekevät niin. Joskus tunnen itseni lähes sutjakaksi. Enimmäkseen olen tyytymätön makkaroihini. Siihen ei auta kenenkään sanoa sitä tai tätä. Kuva itsestäni on korvieni välissä. Se on muotoutunut jo hyvin pienenä. Uskon, että näin tapahtuu muidenkin kohdalla.
Jossain lehtijutussa erästä naista oli kehotettu menemään naisrivistössä siihen kohtaan, mihin hän kuuluu kilojensa puolesta. Hän oli mennyt kahden lihavimman naisen väliin. Todellisuudessa hän oli kevyin koko porukasta. Omat tunteeni ja mielialani vaikuttavat siihen, millaiseksi itseni miellän. En liene väärässä, kun uskon näin olevan erityisesti monilla naisilla.
Nyt joka tapauksessa siirryn keinuun tai sohvalle. Haen kupillisen teetä ja otan Hakalasta kertovan kirjan käteeni.
Sinulle, arvoisa lukijani, toivotan hyvää iltaa. Jeesus kanssasi.