11.06.2009 - Uusi päivän sarastus ja mietteitä kirjan Rohkeutta, äiti! -äärellä

Pilvistä, sateistakin

Uusien kuvien laitto ei nyt onnistu; kiitos Jyrkille, kun ujutti tuon edellisen jutun kuvat paikoilleen. Ehkäpä tilanne selviää.

Heräsin neljän jälkeen ja olen valvonut siitä lähtien. Lueskelin Raamattua, keitin puurot ja kahvit. Kävin kaupassa seitsemän jälkeen. Tapasin siellä Arin osaston yöhoitajan, joka kertoi Arin nukkuneen yönsä kuin tukki - edellisenä yönä tämä oli aina valvonut, kun hoitaja oli käynyt huoneessa. Ei ollut nukuttanut, näin tulkitsin Arin unettomuuden tuona yönä.

Luin Elina Takalan toimittaman kirjan "Rohkeutta, äiti!" Siinä useat naiset kertovat naisena olemisen vaikeuksista ja iloista, sekä äitiydestä. Yllättäen viimeiset jutut kirjassa kirvoittivat minut itkemään. Tässä Maija Nymanin ajatuksia, jotka ovat tuttuja minullekin avioliiton alkuajoilta:

"Toisinaan hiivin itse WC:hen itkemään. Sen perimmäinen tarkoitus oli saada mies huolestumaan ja etsimään minua. Halusin hänen tuntevan edes osan omasta hylätyksi tulemisen tuskastani. Istuin aikani, kyyneleet kuivuivat ja alkoi väsyttää. Miestä ei vain kuulunut, sillä hänen tajuntansa liikkui unten mailla. Mitä hullua minä täällä teen, muistan ajatelleeni, ja lievä hymynkare pettyneillä huulillani palasin vuoteen lämpöön." s. 97

Maarit Tastula puolestaan itketti minua kerronnallaan. Tässä ote häneltä samasta kirjasta:

"Paitsi omaa minää, myös omia lapsia oli pienestä pitäen kehitettävä kuin Nokian uutta kännykkämallia tulevia globaaleja markkinoita varten. Syntyi uusi vaativien vanhempien luokka, joka vaati omille lapsilleen parasta koulua, parasta opettajaa, parasta valmentajaa, parasta kaikkea. Erikoiskouluja, erikoisluokkia, erikoislapsia - niitähän me kaikki haluaisimme.
Missä tämänkaltaisessa maailmassa muka olisi tilaa kutitukselle ja köllötykselle? Missä välissä ehtisi ylipäänsä tulla kutitetuksi, kun koko ajan tuntuu siltä, ettei pidä pysähtyä, jotta kehitys ei lakkaisi kehittymästä?" s. 88

Hanna Ekola että Irene Kristeri kertovat kirjassa tarpeestaan näyttää lastaan äidille, mutta kumpikaan ei voinut, koska äitiä ei enää ollut. Oma äiti tuli minullekin mieleen, kun itsestäni tuli äiti. Tässä tai muussa kirjassa välähti myös ajatus, miten vanha mummo kuolinvuoteellaan vielä toistaa äidin nimeä. Jumala on antanut äideille järisyttävän suuren tehtävän! Jokainen äiti tarvitsee armoa tuon tehtävän toteuttamiseen. Ja toisaalta, kuten Irene Kristerin mummo sanoi tyttärensä tyttärelle:

"Sie elä ota kaikkea niin vakavast. Lapset tulloo toimeen vähemmästki murehtimisest." s. 130

Aaah, mikä lukukokemus! Lomalla on varaa uskaltaa kokea ja tuntea ja sukeltaa syvemmälle kuin työaikana. Joten jatkanen sukellusta.

Iloa sinunkin päivääsi! Kohta lähden Arin luo.

jk. Oikea olkavarsi jaksaa kiukutella, tänäänkin heräsin sen takia. Liekö siellä jotain pois paikoiltaan kuitenkin?!
jk.2. Kylläpä säikähdin: en ollut tallentanut tätä, kun siirryin pois. Pelkäsin menettäneeni koko jutun, mutta Luojan kiitos, löysin sen :)