06.02.2009 - Viikonlopun huumaako vai pelkkää kuumaa vaiko jäitä hattuun

Uutta lunta, jota pyjama päällä lykin postilaatikolla käydessäni

Eilinen oli kohtalainen säpinäpäivä. Menin autolla avannolle, kauppaan ja töihin, ettei vain YLIkunto pääse iskemään. Vaasassa on se vaara, sillä kaikki on täällä yli-jotain. Ylikivaa, ylihyvää, ylimakeeta, ylipahaa. Näin siis yritän välttää tuon ylihomman kuntoni suhteen.

Töissä oli melkoista kuhinaa. Lapsilla oli ollut koulussa hiihtopäivä. Luulin, että ovat ihan poikki, ja suoraan lepohetkelle, mutta mitä vielä! Muksut laskivat pieneltä mäennyppylältä mäkeä suksilla, ilman sauvoja sekä yhdellä suksella. Mäenlaskua ja hiihtoa jatkui koko iltapäivän kaikkien 31 voimalla. Yksi ei laskenut syystä, että hänen mielestään mäki oli hiukan kivinen. Muut eivät tainneet ajatella muuta kuin että hyvin luistaa!

Tietysti lapset valuivat vähitellen koteihinsa. Sitä ennen lähetimme heitä soittotunneille vartin välein, bussille kahdelta ja kolmelta, annoimme välipalaa, kuuntelimme satua pötkötellen patjoilla(pieni merenneito) sekä näppiskerhoon kahdeksi muutamia. Sitä ennen jokainen oli ehtinyt pari kolme kertaa kysyä, joko menen soittotunnille/näppiskerhoon/bussille, vaikka olin sanonut, että kerron kyllä. Välillä sidottiin monoja, urakoitiin suksien lukkojen kanssa.

Retkieväitä piti myös syödä, sillä ne maistuvat retken jälkeenkin mainiosti.

Kehotin lapsia jättämään sukset koululle, niin että tänäänkin voidaan vielä hiihtää ilttiksessä. Monet jättivätkin. Saa nähdä, onko hiihtointoa enää tänään, vai ollaanko edelleen yli-innokkaita!

Viiden aikana olin tyytyväinen vaikkakin ylikypsä, enkä aikonut käydä sairaalassa. Jotenkin vain ajoin kaistaa, joka vei sairaalaan. Ari oli pirteä ja voi hyvin. Sänky, jonka hän sai maanantaina, on oikein hyvä. Uskon, että istuma-asento parantaa Arin hengittämistä.

Olin iloinen, että sain sanotuksi hoitajalle nyt ihan asiallisesti, että minulla on paha mieli, kun Ari sai tuollaisen sängyn vasta nyt, vaikka niitä on ollut iät ajat. Sanoin myös, että minusta tuntuu, että he vain odottavat Arin kuolevan. Hoitaja totesi, ettei kukaan ole vain tullut ajatelleeksi, kuten aiempikin hoitaja sanoi.

Juttelin erään tuttavan kanssa, jonka äiti oli ollut vuosia sitten vanhainkodissa. Hän kertoi, ettei kukaan koskaan kertonut äidin voinnista mitään. Kun hän kysyi, hän koki olevansa hankala. Mutta jos hän ei itse kysynyt, ei saanut mitään tietoa.

Minäkin toivoisin, että jollekin kuuluisi toimenkuvaan keskustella omaisen kanssa potilaasta. No, onhan minulle pariin kertaan kerrottu Arin hengityskatkoksista, mutta esimerkiksi lääkekuurien aloittamisesta ei kerrota kuin vasta sitten, kun menen itse kyselemään jotakin, kun olen huolestunut. Sitten on usein käynyt ilmi, että lääkekuuri aloitettiin viikko sitten, tai hän sai sellaisen joskus aiemmin.

Miksi sitten en pyydä tällaisia palavereja? Aluksi koitin jotain yhteistyötä. Annoin palautetta, kyselin. Sain sitten kutsun palaveriin, jossa oli monta ihmistä, ja minä olin vähän kuin kuulusteltana, kun oli käynyt ilmi, etten ole tyytyväinen tilanteeseen. Tuollainen tilanne voisi olla turvallinen ja hyvä, jos ilmapiiri on sellainen. Minulle jäi kammo. Silloin oli puhetta, että olisi hyvä pitää palavereja, vaikkapa kerran vuodessa, mutta niitä ei ole pidetty, enkä minä ole pyytänyt. Minulle riittäisi, että joku VAPAAEHTOISESTI tulisi kertomaan jotain ihan tavallista Arin tilanteesta(ollut kylvyssä, ei enää kuumetta, nukkunut kuulemma hyvin yöt jne.) En toivo tai odota mitään ihmeellisiä raportteja.

Omainen ei tarvitse monen hengen ryhmää keskustelemaan. Se on pelottavaa, olla kuin yksin monta vastaan. Jo hoitajien huoneeseen meno voi olla liian suuri kynnys - en nyt puhu itsestäni, vaan yleisesti.

Aiemmin oli käytäntö, että potilaalla on yksi ns. omahoitaja. Nykyisin ei ole. Minusta se tuntuu siltä, että kenellekään ei kuulu erityisesti, joten kukaan ei ole vastuussa. Jos on möhlitty jotain, kukaan ei tiedä, kuka oli vuorossa silloin, mutta ei ainakaan kyseinen henkilö. Eli omainen on tilanteessa, jossa vastapuolella ei ole ketään ihmistä vaan yhteisö.

Olen oikeasti tyytyväinen siihen, että Ari saa hyvää hoitoa, hänestä pidetään huolta ja on vuosikausia hoidettu hyvin ja Arista pidetään. Mutta on myös epäkohtia, joista kaikki omaiset tietävät, ja ne ovat samoja kaikissa sairaaloissa ja vanhainkodeissa. En usko, että tällaisia tilanteita on vain yhdessä paikassa. Itsekin olen kuullut vaikka kuinka paljon kaikenlaista.

Sitten tulee yksi tärkeä asia: hoitajatkin ovat vain ihmimillisiä, raadollisia ihmisiä. Heillä on omat perheet, huolet ym. Heidän on pidettävä tietty ammatillisuus, että he jaksavat tehdä työtään. Minä en kykenisi olemaan sairaalassa työssä!

Mutta sama on kaikilla ihmissuhdetyötä tekevillä ihmisillä. Teemme virheitä, tarvitsemme anteeksiantoa. Kunpa emme kovettuisi ja paatuisi, niin että lakkaamme näkemästä, miten meidän tulisi toimia. Olisi osattava myös jäädä sairauslomalle, jos uupuu. Minä olen kerran jäänyt sairauslomalle sen takia, miten Arin tilanteeseen suhtauduttiin. Se oli traumaattinen kokemus.

Nyt taas päivän tehtäviin. Siunausta sinullekin, lukijani!