04.02.2009 - Keskiviikko alkamassa

Nollakeli, pilvisen näköistä

Se, mikä ihmisen mielestä on päättämättömyyttä ja saamattomuutta, voi olla myös johdatusta. Ihmisen ajatukset ovat niin toisenlaiset kuin Jumalan.

Jumala voi johdattaa niin, että ihminen aloittaa työssä, mutta lopettaakin sen kohta. Hän voi joutua palaamaan lähetyskentältä "epäonnistuneena" ja kokee, että erehtyi, ei sen noin pitänyt mennä. Mutta jos ihminen rukoillen kyselee tietään ja haluaa Jumalan johdatuksen elämälleen, virheitä ei tapahdu. Ihmiset voivat ajatella mitä vaan, mutta Jumala tahtoo opettaa omiaan luottamaan vain häneen. Jumala aina kuulee ja johdattaa.

Olenko valmis siihen, että näytän ihmisten silmissä pelkästään tyrivän? Suostunko siihen, että uuvun välillä tai menetän hermoni joskus? Tai mitä se voikaan olla, minkä itse koen epäonnistumiseksi? Jos ihmiset näkevät minut täydellisenä, ei Jumalan valo voi näkyä minussa. Jos minussa sen sijaan on "reikiä", olen jopa palasina, on toivoa, että jotain valoa näkyy, eikä se ole minun valoani.

Pian on 26 vuotta siitä, kun tulin uskoon. Olin todella järkyttävän keskeneräinen silloin, enkä ole juuri kummemmaksi tullut. Jumala on hajottanut hellästi minua pienemmäksi. Olen kestänyt sitä, sillä Hän osoitti minulle Sanansa, Raamatun.

Opin lapsuuden kodissani rehellisyyden. En muista, että sitä olisi sanoilla niinkään opetettu, vaikka varmasti niinkin. Vanhempien, suvun ja yhteisön esimerkki rehellisyydestä, aitoudesta ja toisista välittämisestä oli selvä: elämästä selviää, kun ei valehtele, vaan on sitä mitä on.

Tuo opetus on kantanut myös elämäni vaikeuksissa. Olen uskaltanut sanoa Jumalalle ajatukseni, ja myös halunnut tuntea itseni todellisesti. Itsestäni olen löytänyt vain syntiä ja pahuutta. Jumalan olen oppinut tuntemaan vakaana, sellaisena, joka ei koskaan valehtele.

Monesti olen syyttänyt Jumalaa. Hän ei ole ollut moksiskaan siitä. Kun aikaa on kulunut, olen huomannut olleeni väärässä Jumalan suhteen. Minä olen erehtynyt, Jumala ei.

Olen lukenut Raamattua näinä vuosina monet kerrat läpi. Kun olen ahtaalla, Raamattu aukeaa. Kun pärjään itse, en muka tarvitse niin paljon Jumalaa. Mutta kiitollisuutta olen hiukan oppinut. Joka kerta, kun pulahdan vaikkapa avantoon, kiitän ja ylistän Jumalaa, että hän hoitaa ja parantaa minua jopa avannossa, kylmän veden kautta.

Avantoon meno on helppoa: ajattelen, että Ari ei voi liikkua ollenkaan. Miten mielellään hän menisi vaikka avantoon, jos voisi liikutella jalkojaan. Sen takia kiitän Jumalaa, että hän on niin hyvä minulle, ja rukoilen, että Hän osoittaisi sitä minun kauttani Arille ja muillekin.

Eilisaamuna jahkailin, kuten alussa kirjoitan. Lopulta päätin lähteä autolla, kun en kävellen olisi kerinnyt enää avannolle ennen töihin menoa. En ehtinyt autoakaan lämmittää yhtään. Sain naapurin tytön pysäkiltä kyytiin, ja meillä oli mielenkiintoiset keskustelut, ennen kuin jätin hänet kouluunsa kaupungilla. Ajoitus oli juuri oikea lähteä, Jumala oli siinä mukana, vaikka itse jaamasin ja tuumasin.

Avantosaunan pukuhuoneessa oli myös aika hyvät jutut, kun kahvia siemailin uituani. Kaupungilla oli kylmä viima, kun kävelin muutaman kilometrin. Työpäivä meni hyvin, vaikka aika pyöritystä oli välillä. Kiitän hyvistä työkavereistani Jumalaa!

Arin luona kävin pikaisesti. Oli paukut aika vähissä siinä vaiheessa. Laitoin Arin sängyn nojatuoliksi. Ari ei yskinyt juurikaan. Kyselin, huomaako Ari itse, että olo olisi parempi nyt. No, huomaa vähän, mutta ei tunne oloaan sen kummemmaksi. Minusta olisi ihanaa, jos hänen olonsa kohenisi niin, että hän itsekin huomaisi. Tosin hän ilmaisi, että hengittäminen on helppoa.

Toissa päivänä sain pienen hepulin, se kai oli seurausta helpotuksesta, kun Ari sai tuon sängyn, jonka saa säädetyksi nojatuoliasentoon, eli siis jalat alas myös, eikä vain päätä ylös.

Hoitaja kertoi, että Arin sänky ei ole uusinta mallia, eli niitä on uudempiakin olemassa kuin Arin saama. Sanoin, että miksi Arille ei ole aiemmin annettu tällaista sänkyä? Hoitajat ovat nähneet, kun olen vuosikausia hinannut Aria, pääasiassa yksin, pyörätuoliin, että saan hänet istuma-asentoon. Kukaan ei ole sanonut, että sänkyäkin voidaan säätää, jahka hommataan sellainen Arille. Kysyin, odotetaanko siellä vain, että Ari kuolee pois. Hoitaja totesi, ettei kukaan ole varmaan vain tullut ajatelleeksi Arille sängynvaihtoa.

Itselläni on sellainen olo, että koska osastolla ei kukaan sairasta siten, että heidän odotettaisiin toipuvan, tehdään kaikki ajatellen, että jokainen potilaan päivä vie häntä kohti hautaa. Mitään parannusta ei kannata tehdä, koska potilas ei parane. Ei siis tulla todellakaan ajatelleeksi muuta.

Minä toivon ja rukoilen, etten itse töissäni fakkiudu, kalkkeudu, sokeudu! Aloilla, joilla tehdään töitä ihmisten kanssa, pitäisi olla välttämätön viiden vuoden jälkeinen työnkierto. Työntekijä saisi perspektiiviä tekemäänsä työhön.

Viiden vuoden jälkeen alkaa "osata homman". On enää "vain töissä täällä". Puhun yleisesti, asia koskee hoitoalan ja kasvatusalan ihmisiä, ainakin. Tulemme niin ammattitaitoisiksi, ettemme enää ajattele. Mehän osaamme ja hallitsemme, voimme korkeintaan opettaa muita mutta itsemme ei tarvitse ajatella enää.

Kärjistän aika lailla, mutta toivon, että sinä, lukijani, ymmärrät mitä tarkoitan.

Verenpaineeni nousee, kun huomaan, että "ei tulla ajatelleeksi jotain", jota olisi totisesti pitänyt tulla ajatelleeksi. Voin puhua tästä asiasta sen takia, etten syytä ketään. Itse olen samassa suossa. Samanlainen syntinen kuin kuka tahansa muukin. Raadollinen, inhimillinen.

Ihmiset tekevät virheitä, Jumala ei. Miksi uskon Jumalaan? Yksi syy on se, että saan ottaa oman ja Arin elämän Jumalan kädestä. Mitä tahansa tapahtuu, vaikka se olisi huutava vääryys, saan uskoa, että Jumala on sallinut sen tapahtua. Kuitenkaan kukaan ei kuole sekuntiakaan ennemmin, kuin Jumala on kirjoihinsa kirjoittanut itsekunkin kirjaan.

"Päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut." ps 139:16.

Pyysin tuolta hoitajalta anteeksi sanojani, kuinka ne sanoin. Hän on ollut vasta hetken aikaa osastolla. Ehkä sen takia hänelle oli helppo sanoa suorat sanat. Myös sen takia, että hän tulee ylipäänsä huoneeseen, kun menen sinne ja kertoo kuulumisia. No, kyllä hän "oppii", että omaisia ei tarvitse huomioida.

Yleensä en saa tietoa Arista muuta kuin urkkimalla, kyselemällä ja soittelemalla. Ei ole ketään, jolle kuuluisi ilmoittaa potilaalle aloitetusta lääkekuurista tms. Ilmeisesti on omaisten asia ottaa selvää, jos haluavat jotain tietää. Useimmiten kuulen asiasta vahingossa joskus jälkeen päin. Ehkä minuun ei osata suhtautua. Ehkä minä olen vaikea ja vaativa.

Huokaus. Elämä vain on tällaista, kun me syntiset yritämme jotenkin selvitä toistemme kanssa. En todellakaan sano, että minä olisin aina oikeassa tai toimisin oikein, mutta syytä on sysissä jos on sepissäkin.

On taas aika keittää kahvit termospulloon ja syöksyä toisten sekaan baanalle sauvoineen. Hyvää ja siunattua päivää, sinulle arvoisa lukijani! Kiitos kun olet!