03.02.2009 - "Kirkas aamu pian koittaa", on jo koittanut!

Sama sää, pakkasta vähän, aurinko noussut klo 9 ja laskee 16.35 Vaasassa

Tänä aamuna se jälleen tapahtui. Laitoin paistinpannun levylle, levyn päälle ja tulin vähäksi aikaa kirjoittamaan. Puoli tuntia naputeltuani muistelin, pitikö minun paistaa kananmunia. Paistinpannu oli paistanut itseään, onneksi ei vahinkoa tapahtunut.

Minulla on uusi juttu menossa. Saa nähdä syntyykö siitä mitään enempää. Ainakin paistinpannuhomma on osoitus uppoutumisesta kirjoittamiseen. Oikolukijani saa luettavaa hiihtoloman paikkeilla, sikäli kuin kirjoittaminen edistyy.

Kuvassa näkyy korttipajani, joka on näyttänyt samalta kuukauden. Kun lapset olivat pieniä, ei olisi ollut puhettakaan, että tuollaista sotkuhuonetta olisi katseltu monta päivää. Nyt sen sijaan on varaa levittäytyä ja vallata koko huusholli omaan terapeuttiseen käyttööni.

Sohva on myös hyvin epäolohuonemaisesti sijoitettu. Tämä on meidän koti, ja täällä saa näyttää juuri tältä. Sohva sijaitsee niin, että valo tulee ulkoa, kun luen siinä. Kun käännyn sohvalla toisin päin, näen näyttöruudun, jos satun katselemaan vaikkapa Pieni talo preerialla -ohjelmia. Sain lainaksi kolmannen sarjan niitä. Ne ovat mukavia välipaloja kirjoittamiselle ja lukemiselle.

Eilinen oli ilonpäivä, kun Arin crp oli normaali, vain 5. eli tosi hyvä. Koska lie ollut niin matala! Mutta turha luulla, että hän olisi täysin toipunut. Hän yski mahdottomasti eilen, mutta nyt ei moottorisahaa ollut paikalla, mutta normaalia räväkämpää oli räiskiminen edelleen.

Ari nautti istumisesta nojatuoliasennossa sängyssään. Itse olen kehitellyt vahingossa erittäin nautinnollisen lepoasennon Arin luona itselleni; otatan kuvan joskus, kun joku sattuu paikalle kuvaa ottamaan. Pää Arin sängyllä, ahteri tuolilla, jalat lavuaarissa. Eilenkin koin täydellistä elämän onnea, ja tiesin, että paikkani on juuri siellä Arin luona.

Yöllä huomasin, että eilinen 9 km sauvakävely viikon paussin jälkeen vaatii veronsa. Luulin, etten kykene kääntymään saranoillani. Arvaa, venyttelinkö illalla, kun tulin kotiin? En tietysti. Tosi tyhmää, mutta "laiskuus on iloni, tyhmyys intohimoni", mitä tulee venyttelemiseen.

Tänään näyttää sää tosi hienolle, lähden kenties kävellen töihin, sieltä avannolle ja sairaalaan. Tai sitten menen autolla osan matkaa, avannolle, töihin ja kirjaston kautta sairaalaan. Saa nähdä. Mutta eväskahvit keitän joka tapauksessa.

Töissä piti palauttaa ruotuun muutamia neitejä, jotka ovat heittäytyneet koppaviksi. Se on ikävä tapa nuorilla neideillä. Keksitään jotain näppärää ihan vain sen takia, että toiset neidit ihailisivat. Hohhoijaa. Itse en muistaakseni ole koskaan käyttäytynyt noin, mutta muistiinihan voi luottaa, kuten tekstin alkuosa osoittaa.

Joka tapauksessa päivä on alkanut mukavasti, jahka pääsin pystyyn koikkumaan. Ja Jeesus on lupauksensa mukaan tänäänkin askeltamassa edelläni minne sitten askeleeni johtavatkin.