17.10.2008 - Kirjakuumeilua

Märkää, syksyistä

Eilen jälleen Jumala joutui ottamaan minua niskaotteella. Rukoilin ystäväni kanssa, ja sain nuhteita Jumalalta. Kyse oli kirjastani. Nokkani on liikaa kirjassa kiinni. Kirjan kirjoittaminen on ihan hyvä juttu, mutta jos joku asia tulee liian tärkeäksi minulle, niin se onkin huono juttu. Sama tilanne jokaisella: tärkeysjärjestys pitäisi olla oikea, ja sitä pitäisi tarkistaa tämän tästä. Jumala lupaa: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muu annetaan sen ohessa." Huomasin tänään esimerkiksi jo aamulla, että ellei Jumala auta, mistään ei tule mitään.

Kävin jääkaapilla. Harmittelin, kun viikonloppuna paistamaani kalaa oli niin paljon vielä jäljellä. Ei ollut kauan, sillä kippasin vahingossa rasvaiset kalat jääkaapin hyllylle. Siitä ne valuivat mukavasti alas seinän ja hyllyn rakojen välistä myös viileäkaappiin. Mikä sotku!

Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Samalla huomasin, että ylimmällä hyllyllä oleva tiivisteveden kerääjä oli tullut täyteen. Ja vähän ylikin. Nimittäin viileäkaapin alahyllyllä erään purkin päältä loiskui vettä. Joten koko kaappi meni siivoukseen. Yleensä se tosin siivotaankin meillä aina jonkin katastrofin yhteydessä.

Hätähousuilu osoittautui jälleen huonoksi elämäntyyliksi. Vahingossa hivautin valmiin puolukkamehutiivisteen altaaseen. Se oli jo mennyt, kun huomasin, että väärää ainetta. Nimittäin luulin, että siinä on muinaista nokkosvettä. Tein sitä joskus tukanpesua varten. Ei sitä tullut monesti käytettyä siihen tarkoitukseen. Mutta huomasin, että siitä kehittyi kunnon myrkky kirvoja ja muita ötököitä vastaan. Käytin sitä kukille. Missähän se puteli mahtaa olla? Ei ollut jääkaapissa. Ehkäpä joskus juomme sitä mehuna; no, ei nyt sentään.

Muutama päivä sitten huomasin järkyttävän asian itsestäni. Olen sen tosin tiennyt jo ennenkin, mutta ikävä huomata, että murhaaja minussa on edelleen hengissä, ollut Aatamista ja Eevasta asti. Uskoon tulo ei poistanut syntisyyttäni minusta.

Tulin siihen tulokseen, että ellei ihminen pura vihaa, joka voi syntyä ties mistä, niin se vähitellen painuu ihmisen sisään ja sitten aiheuttaa sitä mitä näimme Jokelassa ja Kauhajoella. Minulla se saisi ilmetä vähän hillitymmin, sillä on kamalaa huomata, miten valmis on tekemään vaikka mitä, kun oikein suutun. Eli hyvä on purkaa viha, mutta oikeaan kohteeseen ja ajallaan. Joskus se purkautuu tai nousee pintaan jälkeen päin jossain aiempaa tilannetta muistuttavan asian yhteydessä.

Vihastuin eräästä asiasta niin paljon, että sydän tuli kipeäksi. Se liittyi erääseen Aria koskevaan asiaan. Minun on vaikea sietää sitä, että joku ei halua auttaa, vaikka voisi. Tietysti tiedän, että minä näen asiat vain yhdestä pienestä vinkkelistä, eikä se ole koko totuus. Mutta se mitä näin, vihastutti minut.

Emme saa murhata tai tehdä muutakaan syntiä. Meidän tulee vastustaa syntiä kaikin tavoin. Jumala yksin on kuitenkin tuomari. Jeesus on puolustusasianajajamme. Minä ja sinä tarvitsemme häntä kerran Jumalan tuomiolla. Ja jo nyt: on mahdotonta, että Jumala kuulisi syntistä ihmistä ellemme rukoile Jeesuksen, Puolustajamme, nimessä ja usko Jeesukseen.

On hyvä olla aralla tunnolla Jumalan kasvojen edessä. Minua lohdutti eilen Tapani Suonton opetus: "Meidän ei tarvitse pitää maratonrukouksia tai ihmeellisiä esityksiä Jumalalle, kun rukoilemme. Jumalan eteen saamme tulla sellaisena kuin olemme." Emme tule tämän paremmiksi. Riittää, että tarvitsemme Jeesusta ja haluamme tulla hänen tykönsä.

Sain eilen iloisen uutisen. Eräs kustantaja ilmoitti, että haluaa saada kirjani luettavaksi, heti kun se on valmis. Olin tosi hyvällä mielellä siitä tietysti. Sitten kävin Arin luona. Juttelimme niitä näitä tavallamme. Arilla olisi ollut jotain asiaa, mutta en päässyt selvyyteen, mitä se oli.

Matkalla kotiin itkin surusta Arin puolesta. Toisaalta olen hyvin kiitollinen Jumalalle siitä, että hän nöyryyttää minua jatkuvasti. Tarvitsen jatkuvasti puntteja kiskomaan itseäni oikeaan asenteeseen suhteessa Jumalaan.

Jokin aika sitten, kun olin hyvin kiusattu ja rukoilin sohvan vieressä, ajattelin jälleen: "Ainoa oikea asento Jumalan lapsella on kontallaan. Silloin olen niin pieni, etteivät vihollisen nuolet osu minuun!"

Toivon ja rukoilen olevani pieni. Käytännössä se tarkoittaa, että Jumala joutuu jatkuvasti pistämään minua polvilleni. Tulen äkkiä muka niin kiireiseksi ja tärkeäksi, etten ehdi mitään. Ja kuitenkin Jumala on antanut ihan riittävästi aikaa tehdä kaiken tarpeellisen.

Yksi tarpeellisista minulle on Ari. Tänään menen sairaalaan jossain vaiheessa. Ari ei vaadi minua menemään sinne, eikä ole vihainen, vaikka en kävisikään. Hän on iloinen, kun käyn. Harmittaa sen takia kirjatouhu, että se vie keskittymiskykyni niin, että minun on vaikea rauhoittua olemaan vain. Mutta jahka kirja valmistuu, tiedän jo, mitä on edessä: monttu : )

Tässä vaiheessa voin naurahdella asilla, mutta en sitten, kun sen aika on. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Aina jonkin ison vaiheen päättyminen vaatii surutyön, luovuttamisen ja omat itkunsa, että voi aloittaa taas uutta. Niin se vain on, ainakin minun kohdallani.

Siunattua viikonloppua, lukijani!