14.10.2008 - Lokakuun puoliväli

Syksyistä on mutta lämmintä

Aika menee nykyään siivillä. Kun istun koneelle, menetän ajantajun. Leivät pyrkivät palamaan uunissa, ruuat unohtuvat hellalle. Töihin olen sentään muistanut mennä.

Lisätöitä aiheuttaa, kun tiedostoja tuhoutui. Ilman oikolukijani aktiivisuutta homma olisi toivotonta. Sitä paitsi itseni on mahdotonta nähdä virheitäni ja ylipäänsä ainakin tätä tarinaa kirjoittaessani tarvitsen ikään kuin peilin kirjoittamalleni.

Toinen runokurssi jäi väliin minulta, vaikka se on kahdesti samalla aiheella. Toisella kertaa oli oman isäni ja toisella appivanhempien 80-v juhlat. Viikon päästä on toisen kerran proosakurssi. Sinne pitäisi kirjoittaa jokin tarina. Viimeksi vein jutun, jossa kerroin makkaran syöttämisestä Arille. Ensi kerralla saan siitä palautetta. Toivottavasti vain jutusta, enkä tolkuttomasta toiminnastani.

Lehtiinkään en ole ennättänyt kirjoittaa, kun en vain ehdi. Ajatukseni ovat kirjan sivuilla, omissa ympyröissämme.

Itse asiassa en viitsi nykyään juuri lukea sanomalehteä, kun se on niin masentava. Pelkästään huonoja uutisia maailman ja Suomen kansan ja kirkon tilasta. Parempi lukea vain Raamattua. Sieltä saan myös rohkaisua sen lisäksi, että siellä kerrotaan sama asia kuin lehdissäkin: seuraukset jumalattomasta elämästä ovat tulossa. Hohhoijaa.

Töissä huomasimme tänään jälleen erään ilmiön: väki on niin väsynyttä, että vähän ennen loman alkua moni keikahtaa punkkaan. Itsekin olen sen takia mennyt aamuisin 1,5 tunniksi töihin, ja menen myös huomenna, ja sitten taas iltapäiväksi. Onneksi olen ollut terveenä.

Arin kanssa olimme kirkossa pyhänä. Olin hyvin synkällä mielellä, kun menin sairaalaan hakemaan Aria invataksille. Tuntui, että elämä on tosi huonosti. Ari sai taas kuulla kaikki kenkut, mitä suustani päästelin. Urhoollisesti hän oli kuitenkin sitä mieltä, että on parempi, että käyn keljuilemassa hänelle, kuin että en käy :)

Aikani synkisteltyäni elämä alkoikin kirkastua. Kirkossa oli hyvä saarna, laulut ja rukoukset. Kun lähdimme, kaikki oli harvinaisen hyvin. Ihmettelen jälleen Arin vaikustusta minuun. Mitähän minusta olisi tullut ilman Aria? Olisin tosi keskenkasvuinen kurjimus. En ole paljon kummempi nytkään, mutta Arista en luovu sikäli kuin asia on minusta kiinni.

Jos en välillä revittelisi kunnolla, en varmaan kestäisi elämää. Minun pitää tehdä tilaa uusille tunteille ja ajatuksille puhumalla, laulamalla, itkemällä ja rukoilemalla, että selviän! Niin, ja kirjoittamalla myös.

Tapasin eilen erään seurakunnan diakoniatyöntekijän, ja kerroin kirjoittavani kirjaa. Hän innostui: "Sehän olisi varmasti sopiva annettavaksi ihmiselle, joka tarvitsee rohkaisua." Hän sanoi myös, että olisi mukava antaa sellainen kirja vieläpä, jonka kirjoittajan tuntee.

Kyllähän minut moni tuntee Vaasassa, kun olemme asuneet täällä 25 vuotta. Lisäksi olen heilunut siellä, täällä mielipiteineni, joten joku muistaa hyvällä, joku kenties pahalla.

Nyt vain pitäisi saada kirja kasaan. Kiitos, jos muistat asiaa rukouksin! Siunattua viikon jatkoa.
ps. Tein kakun tänään juniorin 17-v päivää varten:)