Kategoriat: Muu kirjoitus
Pohjalaisessa tänään
Heräsin pyhäaamuna siihen, että kuulin laulua sisimmässäni: "On riemu kun saan tulla, sun Herra temppeliis." Päätin siitä paikasta, että menen kirkkoon.
Kun sitten istahdin kirkon penkkiin, ällistykseni oli suuri ensimmäisen virren kajahtaessa ilmoille. Se oli juuri tuo aamulla kuulemani virsi! Jumala itse oli kutsunut minut "tapaamiseen" ja tahtoi puhua minulle jotain.
Paitsi kirkkoherran saarna, myös erään parivuotiaan pikkupojan "saarna" puhuttelivat minua. Yleensä pikku vintiöt kiitävät kirkossa pää märkänä ympäri isoa tilaa: avara tila houkuttelee juoksemaan.
Tämä juuri kävelemään oppinut poikanen kulki penkin päästä toiseen, ja etsi penkin päässä istuvan kasvoja ja silmiä! Kun hän oli saanut katsekontaktin, hän meni seuraavan ihmisen kohdalle.
Vauvat pysyvät hengissä, kun näkevät äidin kasvot. Sellainen lapsi, jota kukaan ei katso kasvoihin, saattaa jopa kuolla tutkimuksen mukaan.
Niin tärkeä on katsekontakti, että Herran siunauksessa pyydetään Jumalaa valaisemaan kasvot rukoilijalle, ja kääntämään kasvonsa rukoilijan puoleen. Yhteys syntyy kohtaamisessa.
Tärkeintä, kun erkanemme elämästä, on se, että olemme kohdanneet Jumalan kasvoista kasvoihin. Silloin hän tuntee meidät. Millään muulla ei ole enää merkitystä.