24.05.2008 - Voiko ihanammin päivän enää alkaa

Aamutuulta, ei pakkasta, aurinko ihastuttaa valollaan

Tuo lausahdus tuli mieleeni tänä kauniina lauantaiaamuna. Aurinko on hellinyt tätä seutua viime viikkoina, vaikka harmauttakin on ollut riittävästi.

Liekö tuo laulunpätkä noussut muistista, sillä kuluneella viikolla otin yhteyttä entiseen luokkakaveriin. Muistan elävästi penkkaripäivän 30v sitten, kun keskusradiosta tuli meidän abien lauluja, ja lopuksi tosi imelä kuulutus Aiskin venyttelemänä. En muista sanoja, mutta ajatus oli se, että kun toiset oppilaat raatavat seuraavana aamuna, me poijat vedetään unta, ja elämä maistuu! Sen jälkeen kyseinen laulu raikui toisten kiusaksi, meidän iloksi.

Sain vihiä, että kyseinen Aiski heiluu Suomessa nykyisin, ja netin kautta sain hänen osoitteensa, ja laitoin postia. Toivon tapaavamme tänä kesänä, kun on 30v sitten ylioppilaaksi kirjoittaneiden tapaaminen heinäkuussa Nivalassa kapinaviikon aikana. Kyseinen viikko on jokakesäinen tapahtuma, johon kuuluu mm. yövaellus, johon olen itsekin osallistunut joitakin kertoja; en tosin viime vuosina.

Heräsin tapani mukaan viiden maissa. Se on sopiva aika nousta näin valoisaan kesäaikaan. Ainoa huono puoli on se, että illalla pitäisi päästä ajoissa punkkaan, mutta harvoin onnistun. Nyt heräsin ikävään uneen, joka ei ole ainoa lajiaan. Oli muka juhlat, talviaika, ja Ari oli viety kotoa takaisin sairaalaan. Yhtäkkiä hautajaissaattue tuli, ja Ari olikin muka arkussa. Jälleen kerran minä ruumisarkun vieressä ihmettelemässä.

Henkisesti on kuvaamattoman rasittavaa käydä tunnetasolla rakkaimpansa hautajaisia läpi moneen kertaan. Unessa kaikki on niin elävää ja totta. Joka kerta olen yhtä hämmästynyt, surullinen ja ihmeissäni - lamaantunut. Kun herään, kestää kauan, ennen tajuan sen olleen unta.

Uni tuli varmaan eilisestä käynnistäni Arin luona. Hän on hengittänyt monta viikkoa raskaasti. Johtuneeko siitepölystä, sillä itse ainakin saan oireita edelleen lääkkeestä huolimatta. Kerran hän veti henkitorveen ja oli taas hengittämättä jonkin aikaa. Tietysti juuri silloin, kun olin puhelimessa. Lopetin puhelun.

Emme varmaan vieläkään pääse tekemään kuuluisaa shoppailureissuamme. Ehkä se toteutuu jonain päivänä tai sitten ei. Iltasella menen taas käymään, sillä tiedän hänen kaipaavan ja odottavan. Menen mielelläni, vaikka toisinaan en jaksa olla kuin viisi tai kymmenen minuuttia. Parempi sekin kuin etten käy.

On todella mahtavaa, kun tytär on kotona taas! Saa nähdä ehtiikö hän toteuttaa toivottua hääblogia, mutta aiheita löytyisi. Ensimmäisenä päivänä tulonsa jälkeen oli sulhanen ja velipoikia paikalla. Nuoripari väsäsi ja hihitteli häälahjalistaa nettiin.

Seuraavana iltana tytär teki masentavan pyöräilyreissun keskustaan. Masentavan siksi, että tytär totesi, miten mäntisti ihmiset käyttäytyvät Vaasassa(Suomessa?) - ei mitään kohteliaita tapoja. Ystävän kanssa joku tapaaminen jossain iltamyöhään ja kurvailu sulhon luona.

Eilen toinen kaveri haki jonnekin, ja yllättäen iso lähipiiri vei hänet syömään ja seurustelua riitti iltamyöhään. Hauskaa oli ollut.

Tänään olen menossa hääpukua etsimään morsiamen kanssa. Toivottavasti löydämme etsimämme. On tämä elämä ilon ja surun sekaista jatkuvasti. Tylsää ei missään tapauksessa. Terhi käytti sanaa katkeransuloinen omasta Skotlannista lähdöstään. Itse koen samaa. Luopuminen on surullista, mutta samalla siihen sisältyy tietoisuus jostain uudesta. Myös minun kohdallani.

Työssäni olen tottunut, että joka kevät luovutan osan lapsista pois. Minusta se on ollut aina helpottavaa. Saan putsata ikään kuin pöytäni. Tänä vuonna se on todella konkreettista, sillä ensi syksyn tilat ovat vaihteeksi kiven alla ja lapsia on tulossa ennätysmäärä hoitoon. Työmotivaatio ei ole paras mahdollinen, mutta toisaalta pidän haasteista.

Olen lukenut mielenkiinnolla Kari Uusikylän Naislahjakkuus - kirjaa.
- Lahjakkuus on sitä, että edellytykset ovat olemassa, taidot ja muut. Mutta luovuus on sitä, että pistää tuulemaan. Että tekee sen. Ei riitä, että on vain idea. Uskallusta ja riskinottoa tarvitaan. Näin sanoo professori Riitta Smeds, tiedenainen miesten alalla, s.158.

Joku naisista puhuu sisäisestä palosta, joka on oltava luodakseen uutta. Tunnistan tunteen. Minulla on kirjoittamiseen ja lukemiseen sisäinen palo. Toivon tänä kesänä voivani toteuttaa näitä asioita.

Muutenkin moni kirjaan haastatelluista naisista vaikutti tasapainoiselta. Aika monella oli neljä lasta! He tekevät/tekivät kovasti työtä, olivat antautuneet tai paloivat sille, missä olivat lahjakkaita. Toisaalta heistä välittyi perheen tärkeys, lapsuuden merkityksen korostaminen, tuen saaminen joko vanhemmilta tai opettajalta/opettajilta. Itse tunnistan samat piirteet tärkeäksi.

Voi miten nautin hyvästä kirjasta!

Kirjosieppopari laulaa ja ahkeroi koivun yksiössään. Ilmeisesti nämä veivät voiton sinitiaisista, vaikka taistelua taidettiin käydä tänäänkin. Eilen hain orvokkeja runsain määrin, mutta ne ovat hiukan värittömän näköisiä. Pitää hommata piristävämpiä värejä purkkeihin, kunhan hallavaara vähenee parin viikon sisällä.

"Kuinka kiittäisin, Herrani hyvyydestäsi.
Millä maksaisin, kaiken suuren rakkautesi.
Ei äänet enkeljoukkojenkaan, kiitosta riitä laulamaan.
Sen mitä sain, ja mitä vielä saan, oon sulle velkaa vaan.
Siis kunnia sulle, kunnia sulle, kunnia sulle, sinä kaikkeni ain!"

- Siinä Pyhän Hengen mieleeni nostama sisäinen kiitokseni tästä päivästä Jumalalle!