04.05.2008 - On-off -tyyppi

Olen tainnut kertoa, että olen aina on tai off. Tarkoittaa, että vauhtia on kovasti tai sitä ei ole ollenkaan. Kun on tarpeeksi ollut ensin toista, niin sitten on takuuvarmasti toista tulossa.

Tänään oli on - päivä. Painelin kahdeksan maissa aamulla fillarilla neljän kilsan päähän Hietasaareen uimaan. Vesi on jo yli 10 asteista, eli ei henki salpaudu, vaan pystyy jo uimaan. Tullessa olin niin hyvällä mielellä, että voisin piirtää kuvan tapahtumasta. Mutta kun en osaa, en piirrä. Voin kuvailla sen kuitenkin, kun mielikuvitusta on, vaikkei taitoa pistää kuvaa paperille. Kuvittele fillari metrin ilmassa leijailemassa kevyesti kotiin päin. Sellainen oli fiilis. Lauloin koko matkan.

Kuuntelin saarnan radiosta, ja yhdyimme juniorin kanssa uskontunnustukseen.

Pyhäkoulun kevätjuhla oli hieno tilaisuus. Parasta oli, kun lapset menivät alttarille siunattaviksi. Pienet ja isot lapset. Sisarukset veivät pienempiä. Myös mustia sudanilaislapsia oli paljon, ja he esittivät ohjelmaakin: pari laulua omalla kielellään. Heistä moni käy sekä omassa, että suomenkielisessä pyhäkoulussa. Minun opettamani lapset lauloivat psalmin 23, jonka olen säveltänyt joskus. Se on nauhoitettuna cd:llä, joten sitä voitiin harjoitella, vaikken ollut itse paikalla.

Pyhäkoulusta kiidin Arin luo. Hän oli heti valmis kuin partiopoika, ja surfasimme pyörätuolilla kotiin! Matkaa on kilometrin verran. Vauhti oli sellainen, että matkustajalta vaatteet lensivät matkalle. Okei, lippis vain. Nauratin kuitenkin Aria jutuillani, ja mikäs oli nauraessa, kun vapaus huumasi: ensi kertaa kotiin ilman kyytejä ja taksien tilausta. Hyvin selvittiin. Tosi tyytyväisiä olimme molemmat.

Leikkasin Arin tukan pihalla. Minua harmittaa tämä sunnuntaiparturointi, mutta kun Ari on silloin kotona, ja täällä se käy helpoiten. Voihan se olla tekosyy kenties, mutta näin se hoituu parhaiten. Toivon mukaan linnut älyävät viedä hiukset pesävärkiksi, ellei tuuli ole lennättänyt niitä jo ties minne.

Kuppi kahvia pihalla, ja Arille tuoksut nenään, kun ei hän voi mausta nauttia. Sitten saimmekin siirtyä kirkolle rukoushetkeen. Matkaa on vain pari sataa metriä, mutta ylämäkeä. Arille ruoka tippumaan. Kirkolla vietimme 2,5 tuntia. Loppuajasta Aria piti kipata ja muutenkin päätä asetella paremmin, mutta kaiken kaikkiaan hän oli virkeä.

Seurat olivat oikein siunatut. Puheet ja todistukset kertoivat yhdestä ja samasta: ihmisen tulee kääntyä synneistään ja luopua niistä. Itse emme siihen kykene: tarvitsemme Pyhän Hengen auttamaan ja tekemään sen. Me voimme lakaista roskat maton alle, mutta puhdasta tulee vain, kun Jeesus Kristus pesee meidän verellään puhtaaksi ja saamme synnit anteeksi.

Oli ihana ottaa sisarta käsipuolesta ja käydä alttarilla rukoilemassa yhdessä, kuin ennen aikaan. Nykyisin meillä useimmilla on hyvin harvoin asiaa alttarille. Jos Pyhä Henki ei saa paljastaa meille syntejämme, ei meillä ole synnintuntoa. Oma siivous ei auta. Tarvitaan Jumalan työtä.

Yhteislauluna oli ihania taivaasta kertovia lauluja lopuksi, ja ne hoitivat meitä kaikkia, kun suuri osa seurakunnasta oli eilen paimenemme siunaustilaisuudessa. Taivas on uskoni määrä, Kirkas aamu pian koittaa ja Meren tiedän ihanan.

Sitten Arin kanssa invataksilla sairaalaan, ja Arin heitto pehkuihin. Hän jäi tyytyväisenä ja varmaan väsyneenä huilaamaan. Hän on jo nyt saanut enemmän rusketusta kuin minä ja Tero yhteensä(on se niin väärin, mutta kuitenkin olen iloinen!)

Lopuksi päivän viimeinen pakollinen tehtävä, jossa sitten lankesinkin pahan kerran. Asukasyhdistyksen lava piti olla(niin luulin) kentällä, ja juniori lisäsi ilmaa kärryihin, ja me roskasäkkien kanssa pikakiitoa niistä eroon yrittämään. Mitä vielä: ei lavasta tietoakaan! Ei lapussa luvattukaan, mutta kun aina on ollut(enkä saanut vastausta sähköpostikyselyyn).

Otollinen hetki vanhan aatun(tai siis eevan) astua esiin. Valitettavasti se astuikin. Olisi kiva sanoa, että käyttäydyin korrektisti, mutta en käyttäytynyt.

Soitin vimmaisen puhelun puheenjohtajalle. Vaahtosin siitäkin, että en ollenkaan tykkää pyhänä pistää arkikuteita niskaan ja lähteä roskahommiin(tukanleikkuu sujuu kyllä, höhöm). Mielestäni arkipäiviä on siihen riittämiin. Mutta kun ei ihmisille käy se lauantaikaan, sanoi puheenjohtaja. Aina joku valittaa, teki niin tai näin. Olimme asiasta samaa mieltä puheenjohtajan kanssa.

Puhelun jälkeen harmitti kunnolla joka tapauksessa. Olisin pitänyt mölyt mahassa ja soittanut vasta verenpaineen normalisoituessa. Mutta ei. Niinpä sitten lähetin tekstiviestin, jossa pyysin anteeksi. En halunnut soittaa ja häiritä(ja olihan siinä vaara, että taas pillastun, vaikka en luule).

Nyt roskakärry siis odottaa jätelaitokselle vientiä. Sitä ennen on kärryn renkaat korjattava. Siinäpä on askaresta iltapuhteiksi. Mietin kenelle delegoin tehtävän. Delegoimisessa olen etevämpi kuin renkaiden korjaamisessa.

Taivas meni pilveen. Ilta on tullut, ja uusi työviikko avautumassa. Se sisältää taas monia haasteita, joten rukouksin siihen on käytävä kuten aina ennenkin. Luvassa lienee myös off - päiviä...

Siunattua viikkoa sinullekin, Lukijani!