26.04.2008 - Sinivuokkojen aikaan

Tänään on ollut lopulta hyvä päivä. Se alkoi aika masentavasti, kuten monet lauantait. Väsynyt olo ja alakulomieli. Työviikko takana, ja vapaalla surkeus purkautuu. Mutta iloksi muuttui katkera murhe, kuten jossain sanotaan.

Juttelin puhelimessa juuri ystävän kanssa, miksi harvoin on sellainen olo, että nyt ihana rynnistää pihatöihin tai muuta. Päinvastoin: salaa itseltään pitää siivota tai tehdä kotitöitä, mutta sen jälkeen kyllä on hyvä olo. Onko se uupumuksesta johtuvaa? Ehkäpä, en ainakaan keksi muuta syytä. Toivoisi iloiten heräävänsä uuteen ihanaan päivään, ja kiitollisena tekevänsä vaikkapa sitten pihatöitä, kun on terve ja on mahdollista puuhata omia asioita

Onko uupumus niin syvällä, että sitä on vaikea tiedostaa? Tuntuu, ettei niin mahdottomasti edes tee työtä, ja silti väsyttää. Onko ajan henki raskas? Itse näkisin, että on.

Sain lääkkeen huonovointisuuteeni ystävän lähettämän mannalappupaikan kautta. Teksti on psalmista 37. Sieltä nousi eteeni seuraavia rohkaisevia ja nostattavia kohtia:
- Vanhurskaan vähä vara on parempi kuin...
- Herra tukee
- Herra tuntee
- Herra vahvistaa
- ja taas Herra tukee
- Herra ei hylkää hurskaitaan vaan heitä varjellaan ainiaan

Niinpä sitten sain puhtia itseeni, ja olen haravoinut pihaa, siivonnut autokatoksen(piti käydä äsken vielä ihailemassa, että onko se tottakaan!) ja järjestänyt pari kaappia. Pyykki on liehunut iloisesti narulla.

Sinivuokot ilahduttivat runsaudellaan takapihalla(runsaus = enemmän kuin viime vuonna)- Jumalalla on keinonsa piristää. Samoin mennessäni Arin luo sain ilon aiheen. Arin sisko oli miehineen siellä, ja sanoi, että Ari oli kovin väsynyt, mutta piristyi huomattavasti, kun minä tulin. Vähästä sitä ihminen tulee onnelliseksi!

Arilla oli pari päivää sitten kova kuume. Torstaina. Menin töistä päin, ja yllättäen hänellä oli vähintään 38,1 kuumetta. Hän ei reagoinut mitenkään, vaikka kohottavan seurani luulisi nostavan vaikka mistä syövereistä, kuten edellä kerroin(hah, hah). Kädet ja jalat olivat kylmät kalikat. Kerroin hoitajille kuumeesta, ja painelin kotiin rukoiltuani ensin tietysti Arin puolesta.

Sain pidellä vähän itseäni, etten rynnistänyt takaisin sairaalaan, mutta olen päättänyt luottaa. Niinpä pyysin ystäviltä esirukousta, ja luin kirjaa ja rukoilin aina välillä koko illan.

Aamulla Arin kuume oli poissa! Kiitos Jumalalle ja esirukoilijoille taas kerran ihmeestä! Mitään kuumelääkettäkään ei ollut tarvittu. Voihan asiaa selitellä, joka ei usko, mutta joka tapauksessa ilman Jumalan apua Ari olisi ollut hengetön moneen kertaan. Ja minäkin varmaan maan raossa.

Tänään olimme reilut kaksi tuntia ulkona sairaalan lammella Arin kanssa. Yksi röyhkeä sorsa tuli ihan viereen kerjäämään. Minusta on luonnotonta, että jokin villi luontokappale tulee kuin olisi parempikin tuttu, ihan viereen! Kerran tuli lokki. Molemmat saivat kehotuksen poistua.

Sää oli mitä kesäisin: termospullokahvit kruunasivat ulkoilun. Seurasin samalla erästä kaveria, jonka näkee aina sairaalan liepeillä. Tekisi mieleni sanoa edes hei, jos arvaisi. Kaveri on aina yksin, veivaa fillarilla jonnekin. Välillä huutelee kirosanoja tai muuta harmisteluja isoon ääneen. Koskaan en ole nähnyt hänen puhuvan kenenkään kanssa, mutta tänäänkin hän ehti säntäillä moneen suuntaan ollessamme ulkona. Rauhaa hänkin kaipaa. Katsotaan tuleeko tilaisuutta sanoa jotain joskus. Hän vaikuttaa aggressiiviseltakin, enkä kaipaa turpiin saantia, joten se hillitsee tutustumista. Muutenkin naisihmisenä koen asian arveluttavaksi tässä tapauksessa.

Rusakko hyppelehti juuri popsimaan vissiin niitä sinivuokkojani, mutta häipyi onneksi naapurin tontille. Yöllä tietysti palaa kitkemään kaiken pintaan pongahtaneen. Tai sitten ihailemaan niitä(varmaan joo).

Tällä viikolla kuoli kansanlähetyksen piirijohtaja, meidän paimenemme. Monenlaisia mietteitä on. Itselläni on luja luottamus Jumalan hyvyyteen. Hän vie omansa perille taivaaseen, jossa ei ole enää kärsimystä. Meidän tulisi enemmän ajatella taivasta, siltä tuntuu. Jumala tietää. Hän on Isämme, ja Hän pitää huolen loppuun asti.

Samoihin käsiin saa jättää lapsemme, ja myös tulevat polvet niin kauas kuin aikaa riittää. Voihan Jeesus tulla jo meidän aikanamme. Emme tiedä sitä, joten olkaamme valmiina. Ja joka tapauksessa Hän tulee jokaiselle kuolemamme hetkellä, ja se on joka päivä lähempänä. Parhaat päivämme ovat edessäpäin, kun uskomme Jeesukseen. Muuta ei tarvita.