Kategoriat: Muu kirjoitus
Pohjalaisessa 24.7.07
Ihailemme kauniita taloja, isoja hyvin hoidettuja pihoja. Ne ovat ilo silmälle. Tasaiset nurmikentät, isot terassit; niistä me pidämme.
Sitä ihanampi on, jos lapsi tällaisessa kauniissa talossa asuessaan kokee, että tämä on koti, täällä on hyvä olla. Minua rakastetaan, minut huomataan, ja minä olen tärkeä. En ole lapsi, joka on olemassa sen takia, että yleensä perheessä on muutama lapsi, se on käytäntö. Olen lapsi, jonka isä ja äiti ovat halunneet ja jotka iloitsevat minusta. Vanhemmat tukevat ratkaisujani, rukoilevat puolestani. Lapsen ei tarvitse täyttää vanhempien kunnianhimoisia toiveita: hän on hyväksytty itsenään.
Vanhempien suhde on lasten koti. Lapsen näkökulmasta on merkittävää, että äiti ja isä tykkäävät toisistaan. Lapsi kokee olevansa turvassa sillä vanhemmat suojelevat häntä. Ei ole tärkeää, ovatko ulkoiset puitteet edellä mainittua tasoa. Kodin ilmapiiri on tärkeämpi. Rakkaus, yhteenkuuluvuus ja yhteys syntyvät yhdessä olemalla, ja yhteisellä tekemisellä.
Sekä rikkaissa että köyhissä kodeissa voidaan kasvattaa tasapainoisia, onnellisia lapsia. Ulkoisella ei ole sellaista merkitystä kuin sisäisellä. Kun ihmisellä on rauha Jumalan, itsensä ja lähimmäisten kanssa, elämä sujuu. Vastoinkäymiset kestetään, kun on pohja ja perusta elämällä.
Mielellään eläisimme lomasta lomaan, matkasta matkaan. Elämä on kuitenkin paljolti arkea. Kohtaamme sairautta ja kuolemaa, vaikka emme haluaisi sitä edes ajatella, saati puhua siitä. Tasapaino syntyy kuitenkin ottamalla huomioon elämän realismi: kaikki me kerran kuolemme, ja jokainen lähtee tyhjin käsin, ilman ansioita. Silloin saamme palkkamme siltä herralta, jota olemme täällä palvelleet. Lapsemme seuraavat usein jälkiämme. Teemme valintoja myös heidän puolestaan näyttämällä heille tietä.