Kategoriat: Muu kirjoitus
tätä ei ole mielestäni julkaistu, vaikka mielestäni lähetin sen ainakin Pohjalaiseen, keväällä 2005
Varmaan suurissa kriiseissä tulee sekä paettua tosiasioita, että kiellettyä niiden olemassaolo. Ei ole helppoa kohdata asiaa johon ei ole kieltä, keinoja, sanoja. Maasto on vieras, eikä kartanlukutaitoa ole. Kompassikin voi olla hukassa. Vaikeuksia emme voi välttää, mutta jotenkin niistä pitäisi selvitä.
Kriisillä tarkoitan nyt siis ihan muuta kuin finnin ilmestymistä nenänpäähän, tai rakkoa kantapäässä. Tarkoitan vakavaa sairautta esimerkiksi. Olen huomannut, että suuret ongelmat, muutkin kuin sairaudet, vaikuttavat ihmiseen samalla tapaa. Aikoinaan lenkkeilin ystävän kanssa, jonka elämäntilanne oli täysin toinen kuin omani. Kuitenkin kävimme läpi samoja asioita: luopumista, asioiden hyväksymisen vaikeutta, syyllisyyttä, ahdistusta, pelkoa. Ne ovat ihmisen tuntoja uudessa tilanteessa, olipa se mitä laatua tahansa.
Jos jokin asia merkitsee ihmiselle tunnetasolla ja konkreettisesti edes jotain, hän ei voi paeta sitä. Toki voi uskotella itselle ja muille, ja voihan olla ettei tunne itseään niin että tunnistaisi mistä on kyse. Joku muuttaa pois kotoa ajatellessaan ongelmien johtuvan kodista, puolisosta tai lapsista. Jos kaipaa vapautta ja itselleen elämistä, voi ajatella siinä olevan ratkaisun. Kumma kyllä, olo ei hetkellisen helpotuksen jälkeen ole todennäköisesti kuitenkaan niin autuas kuin oli odottanut. Ehkä täytyy työpaikkakin vielä vaihtaa; siellä on vaikeita tyyppejä. Sen jälkeen tulee jotain muuta kurjuutta, joka johtuu taas muista ihmisistä.
Moni yrittää paeta ongelmaa kohtaamatta sitä. Se ei onnistu. Tulee uusia vaikeuksia. Se, että kieltää ongelmat, ei poista niitä. On luonnollista uudessa tilanteessa reagoida monin tavoin ennen kuin tilanne alkaa hahmottua. Mutta sen jälkeen olisi kohdattava tosiasiat. Nykyään kuolemaakin koetetaan paeta. Jos vanhus kuolee vanhuuden sairauteen, saatetaan syyttää hoitajaa, koska ei hyväksytä rajallisuutta. Totuus on kuitenkin, että sairauksilla ym. vaikeuksilla on oma tehtävänsä, joista meidän tulisi ottaa opiksemme. Se on puhetta paitsi sairastuneelle tai vaikeuksiin joutuneelle, myös hänen läheisilleen. Emme haluaisi sellaista opetusta.
Elämä voi olla liian kovaa. Kun lapsena kokee fyysistä tai henkistä kipua, joka menee yli voimien, tunne-elämä voi jäätyä ja lukkiintua. Mitä ihminen ei kykene käsittelemään, se täytyy kieltää. Tällainen ihminen voi tehdä surutta pahaa toisille kokematta syyllisyyttä. Näin käy lapselle, jota ei rakasteta eikä oteta todesta. Syyllisyys on terve ilmiö, silloin kun sen takana ovat oikeat arvot. Arvottomuus on myös aikamme ilmiö: kun ei ole saanut arvostusta, ei anna arvoa toisellekaan.
Jos pystyy ottamaan Jumalan kädestä vaikeudet, voi paremmin välttyä katkeruudelta, ja löytää tarkoituksen elämään sairaudesta ja muista vaikeuksista huolimatta. Katkeruus pilaa oman ja toisten elämän.
Kun ihminen palaa Luojansa tykö, alkaa elämä vähitellen arvottua oikeaan suuntaan. Löytyy mielekkyys sairauksista ja vaikeuksista huolimatta. Elämä on rikasta kun se on moninaista.
Eiväthän nämä kirjoitukseni kaikkeen sovellu: vain pienen siivun ihmisen osasta voi kukin tavoittaa ajatuksillaan.
Paula Hakkola, Vaasa