Kategoriat: Muu kirjoitus
Tunnissa pääsin terveyskeskuslääkärille täällä Vaasassa. Tosin roikuin ensimmäisten joukossa ovenrivassa heti 7.30 kun ovet avataan. Klo 8.30 olin lääkärin nähnyt. Yli 20 ihmistä oli siinä vaiheessa jo odottelemassa vuoroaan odotushuoneessa.
Kätevä systeemi, kun laitteesta saa ottaa vuorolapun, jolla pääsee vuorollaan ilmoittautumaan: ei tarvitse jonossa sairaana törötellä. Muusta syystähän siellä ei oleskellakaan. Sitten voi rauhassa odotella lääkärin tavatakseen.
Monikaan ei ollut tietoinen jonotuslapun tarpeellisuudesta päästäkseen vilauttamaan kelakorttia hoitajalle. Yksi sun toinen ihmetteli lappulaitteen vierellä. Vaikka lähellä seisoi ihmisiä, jotka olivat lappunsa saaneet, he eivät voineet kertoa, että ota, hyvä ihminen, jonotuslappu!
Ihmetyttää ihmisten tuppisuisuus! Ilmeettömästi seurattiin, kun vanhus seisoi turhaan odottamassa. Eräänkin sedän ohitti moni siepaten lapun hänen edestään, kun hän ei huomannut koko lappukapistusta. Harmitti hänen puolestaan. Itse istuin kauempana, mutta jossain vaiheessa teettelin asiaan tuon uutuuskoneen suuntaan, että sain opastaa ikäihmistä.
On lähimmäistä alentavaa, ettei auteta, vaikka kyky siihen olisi. Kyseessä lienee välinpitämättömyys: itsekkyys on vallannut mielet. Harvalla on kykyä edes nähdä lähimmäistä. Ei ketään (paitsi tosi sairaan) tietysti kaada, vaikka seisoskeleekin väärässä paikassa välillä. Mutta kuitenkin. Hyvä mieli tulee auttajallekin pienestä vaivasta!
Kun karjalaiset joutuivat evakkoon sodan jälkeen, olen kuullut monen sanovan, että he olivat iloisia ja puheliaita ihmisiä, ja siksi selvisivät. Miten olisi käynyt pohjalaisraukoille, jos olisimme joutuneet vastaavaan tilanteeseen: pois omalta kotiseudulta, vieraiden nurkkiin. En osaa sanoa, mutta sitä voi miettiä.
Paula Hakkola, Vaasa