Kategoriat: Ajankohtaista
Lämmin, aurinkoinen aamupäivä. Vielä on maa harmaa ja aika eloton, ja talven yli kukoistaneet kanervat menettäneet värinsä. Pari uutta orvokkia olen hankkinut kukkalaatikkoon, ja pelakuut kellarista ikkunalle viheriöimään. Olen lannoittanut jälkimmäisiä kovasti, ja toivon niiden kukinnan ilahduttavan itseäni jo ennen elokuuta (niin kävi viime kesänä!)
Terveisiä Naistenpäiviltä Vaasasta, Lepikosta! Jaan kanssasi, lukijani, vain erään oman kokemukseni, joka sinänsä on vanha juttu. Ehkä seitsemän vuotta sitten olimme menossa Arin kanssa erääseen joulujuhlaan; voi siitä olla kuusikin vuotta, en ole varma. Arilla oli silloin jo ruokaletku, eli hän ei voinut syödä mitään. Kyselin mielessäni, menemmekö ollenkaan kun ei Ari voi nauttia jouluruokaa eikä mitään muutakaan. Tuntui pahalta mennä mässäämään toisen nenän alla. Rukoilin ja kyselin tätä asiaa. Silloin yhtäkkiä Jumala puhui minulle: "Syö ja juo, minä juotan kamelisikin!" Aika tragikoominen tilanne. Tuntui valtavalle että Jumala rohkaisi pitävänsä kyllä Arista huolen. Mutta eilen eräs sisar sanoi, että jos kerran Ari on se kameli niin sehän kantaa sinut! Itse ajattelin, että niin: jos se on vielä kaksikyttyräinen kameli, niin sillähän on valtavat vesivarastot pitkää erämaataivalta varten! Ja tosiaan: se kantaa minut! Ja minä polo olen yrittänyt kaikki nämä vuodet kantaa kamelia: ei ihme että olen ihan uuvuksissa!
Kuten maa on vielä eloton niin tunnen itsekin olevani. Puhtia ei ole ollenkaan. Tai on saippuakuplan verran. Ensin on vähän voimia, mutta saman tien ei olekaan enää mitään. Olen työteliäästä suvusta lähtöisin, eikä laiskaa katsota suopein silmin. Laiskaksi tunnen itseni. Ehkä luokittelu on vain itseni asettama. Olen pettynyt itseeni kun en olekaan ikiliikkuja. Pitäisi olla, sitä yritän. Muiden väsymyksen ymmärrän ja voin rohkaista, että lepo tekee hyvää. Mutta itselleni sitä on vaikea suoda. On vaikea armahtaa itseäni.
Monelle on tärkeää saada koko ajan lisää. Omaisuuden karttuminen on merkki kestävästä kehityksestä, ahkeruudesta ja kunnon kansalaisuudesta. Minulle on samat toiveet mutta eri lajissa: näen itseni roikkumassa sairastavan mieheni vierellä kynsin hampain elämässä kiinni. En rahan perässä muuta kuin sikäli että asiat hoituvat. En ahkerana muuten kuin sohvalla makaamisessa ja Jumalan etsimisessä sikäli kuin olen asian ymmärtänyt. Kunnon kansalaisena sikäli kuin se tarkoittaa elämistä Jumalan tahdon mukaan omatunto puhtaana. Ei ole leuhkimista missään asiassa. Armon varassa haluan elää; opetella armahtamaan itseäni. Luopumaan haaveesta täyttää mittaa jota vääristyneesti olen itselleni luonut.
Kai pohjalla on ylpeys. En haluaisi että kukaan pettyy minuun. Haluaisin täyttää kaikkien toiveet. Työnantajan, vanhempien, sisarusten, lasten, ystävien ja Arin. Näyttää etten pysty siihen. Ehkäpä kaiken takana on kuitenkin Jumalan hyvä suunnitelma.
"Toiset turvaa vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Jumalamme nimeä." Mitä se tarkoittaa minulle? Miten tunnustan Jumalan nimeä, kun en tahdo turvata mihinkään muuhun? Vai turvaanko muuhun? Jospa terveyteni ja ikiliikkumiseni onkin tuo vaunu tai hevonen, josta on syytä luopua! On helppo sanoa luottavansa vain Jumalaan. Toden tullen voikin huomata tarraavansa kiinni ties mihin. Jumala alkaa varovasti irrotella koukkuun puristuneita sormiamme milloin mistäkin asiasta, ja armoa se on, vaikka ei siltä tuntuisi.
Ja taas kerran olen tilanteessa, että pitäisi oppia sanomaan: tapahtukoon Isä sinun tahtosi, eikä minun. Miten vaikeaa se onkaan ihan oikeasti eikä vain teoriassa! Ainakin minulle.
Hyvää alkanutta kevättä, arvoisat lukijani!