Kategoriat: Muu kirjoitus
Jolla ei ole itsellä lapsia, ei välttämättä tiedä miten lapsille tulisi puhua. Jos ei itse elä vammautuneen ihmisen lähellä, tuntee itsensä ehkä avuttomaksi kohtaamaan sairasta ihmistä: mitä osaisi sanoa.
Perheemme on elänyt mieheni sairauden kanssa yli 10v. (2/99). Pyrkimys on ollut elää mahdollisimman tavallista elämää, Rajoitukset on pakko ottaa huomioon mutta niiden ei tarvitse antaa hallita. Älä sääli äläkä puhu vammaiselle aikuiselle kuin lapselle!
Eniten jokainen kaipaa huomatuksi tulemista. Ei tarvitse sanoa mitään erityistä - sanoo vaikka jotakin säästä niin kuin kenelle tahansa jota ei tunne kovin hyvin. Kunhan vaan asettuu samalle tasolle toisen kanssa.
Lapset huomaavat heti jos heille puhuu ylhäältä päin tai komentelee: olisi hyvä suhtautua tasavertaisesti. Samoin vammautuneeseen ihmiseen. Hän on yhtä arvokas kuin kuka tahansa.
Meillä käy joskus ihmisiä jotka eivät käy ollenkaan tervehtimässä miestäni joka makailee petissä koko ajan. Luulen että he eivät tiedä miten suhtautua ja siksi ovat kuin ei sairasta olisikaan. Se tuntuu pahalle. Ymmärrän että se johtuu kyvyttömyydestä kohdata. Lisäksi mieheni puheesta ei vieras saa selvää: nolottaa kun ei ymmärrä. Mutta senkin voi sanoa: en nyt kyllä ymmärrä mutta yritähän sanoa uudestaan. Ja voi senkin sanoa ettei oikein tiedä, miten miten suhtautua kun ei ole ennen ollut tekemisissä noin sairaan ihmisen kanssa.
Välinpitämättömyys on pahinta meille jokaiselle; se että kävellään ohi tai yli. Voi rohkeasti tunnustaa heikkoutensa kohdata sairasta ihmistä - hänenkin on pakko kantaa sairautensa. Avoimuus ja toisesta välittäminen arvoonsa!
Paula Hakkola