Kategoriat: Muu kirjoitus
Touhuan kovasti. Käyn sairaalassa mieheni luona, tai tapaan ystäviä jotka sairastavat. Luon kontakteja ihmisiin jotka tarvitsevat rohkaisua. Heilun vähän siellä ja täällä; vanhainkodissa ja missä milloinkin.. Illalla olen väsynyt päivän töistä. Kuitenkin tuntuu etten tee mitään.
Vastaavasti kun teen työtä, josta saan palkkaa, koen että olen ruokani ansainnut. Olen hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Sekö tekee työstä arvokkaan että joku on määritellyt että siitä kannattaa maksaa? On töitä joista maksetaan palkkaa vaikka työllä ei ole todellista merkitystä. Sitten on työtä josta pitäisi maksaa mutta ei makseta koska se ei ole tuota rahaa.
Hoitotyöhön pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, koska työn kohteena on elävä ihminen. Myös hoitaja on ihminen joka tarvitsee ymmärtämystä, tukea ja kannustusta. Hoidon tarpeessa oleva lapsi tai sairas ihminen arvostaa hyväksyvää asennetta ja lämpöä.
Ihmisellä on suuri arvo Jumalan silmissä, koska Hän loi ihmisen omaksi kuvakseen. Joka ei arvosta toista ihmistä osoittaa samalla ettei pidä itseäänkään minkään arvoisena.
Hoitotyössä on aina kyse kahden eri asemassa olevan ihmisen kohtaamisesta. Tarkoitan lapsi - aikuinen tai sairas - terve. Lapsi kuten sairas ihminen on aina alakynnessä. Siksi heidän kanssaan työskentelevillä pitäisi olla korkea moraali ja nöyrä asenne. Voi toimia ns. oikein mutta silti voi alistaa tai vähätellä tekemättä varsinaisesti hoitovirhettä. Kun on sairas, mieli on haavoittuva ja herkkä. Silloin ylimielinen asenne tuntuu pahalle. Ajattelepa vaikka migreeniä tai jotain särkyä: silloin masentuu jos vähätellään, saati sitten kun on kyseessä vakavammat sairaudet. Eräskin täti kulki omalla kustannuksellaan sairaalassa monet vuodet, kun lääkäri oli aikonut miettiä voiko kirjoittaa taksilappua, vaikka täti oli vakavasti syöpää sairastava. Valtaa käytettiin väärin, puuttui nöyryys.
Lasten ja sairaiden kautta Jumala opettaa meille hyvin paljon. Siksi on tärkeää kohdata heitä. Itsekin olemme olleet lapsia. Voimme myös sairastua vakavasti. Uskallammeko kohdata elämää? Voisikohan empatiaa opettaa? Tai nöyryyttä? Luulen että sitä oppii kantapään kautta jos on oppiakseen. Kun itsellä on nokka savessa, sairautta, kipua, väsymystä raskaissa elämänkokemuksissa, silloin on mahdollista alkaa ymmärtää miltä toisesta tuntuu. Mutta tämäkään ei ole selviö: monesta tulee entistä itsekkäämpi ja kovempi. Tarvitaan siis Jumalan armollista kosketusta.. Armoa on kaikki hyvyys ja rakkaus mitä osoitamme lähimmäisellemme. Sitä ei meistä itsestämme löydy, se on lahjaa - nöyryys syntyy tämän tajuamisesta.
Paula Hakkola, VAASA