Kategoriat: Muu kirjoitus
10/04
Odotin eräässä virastossa ystävää. Seurasin samalla, kun eräs pappa yritti saada asioita toimitettua. Virkailija oli tälle ystävällinen. Pappa oli täyttänyt vastaavan lapun jo ennenkin, eikä ymmärtänyt että nyt tarvitsisi taas kirjoittaa ne samat asiat uuteen lupapaperiin. Virkailija ei voinut sitä tehdä! Hän vain selitti kärsivällisesti, ettei asiaa voi käsitellä jos paperia ei ole asianmukaisesti täytetty.
Itse olen liian usein ollut vastaavassa tilanteessa. Ei jaksaisi yhtään sanaa kirjoittaa samasta asiasta jälleen kerran. Kun olin oikein uupunut, tuli melkein itku pelkän tietyn viraston kirjekuoren näkemisestä. Tämän papan tapauksessa oli kyse vähän eri asiasta, mutta suhteessa virkailijaan ihan samasta.
Menin kysymään papalta voinko minä kirjoittaa siihen ne kaksi sanaa jotka virkailija tarvitsi että asia on virallinen. Se sopi hyvin. Virkailija muikisteli jotain kun kysyin eikö hän voi todellakaan tällaisissa tapauksessa kirjoittaa tarvittavaa sanaa. Voisi takuulla mutta kun ei halua. Se kun ei kuulu hänelle. Mitä hän siitä välittää sujuvatko asiat, hänhän on vain töissä siellä!
Näin sanoi myös eräs terveysalan ihminen, kun kysyin minulle tärkeää asiaa: hän ei tiedä; on vain töissä siellä. Onhan se kauhean huvittavasti sanottu silloin kun on sanojan paikalla, mutta epätoivoista avuntarvitsijaa se ei naurata yhtään.
Ystävällisyyttä tapaa paljonkin virkailijoiden taholta. Aivan eri asia on sitten, saako heiltä apua. Apu on sitä, että helpotetaan toisen oloa tekemällä jotain mitä toinen ei jaksa, osaa, kykene. Se ei ole auttamista, että hymyillen kertoo, ettei tosiaan tiedä mitä voisi tehdä eikä edes aio ottaa selvää, vaikka toinen on selvästi nääntymäisillään.
Meitä kehotetaan raamatussakin, että rakastaisimme toisiamme teossa ja totuudessa eikä vain sanalla tai kielellä. Jälkimmäinen on tietysti helpompaa meille, mutta ei auta ketään.
Paula Hakkola