Kategoriat: Muu kirjoitus
kesä 2004
Vien ystävälle pioneja. Mistähän niitä saisi? Torille en ehdi. Pihallani ei kasva. Huomaan eräällä naapurilla juuri oikean vaaleanpunaisia pioneja ison pensaan ja rohkea kun olen, astelen pihaan. Rouva ja isäntä sekä tytär, ilmeisesti, istuvat ulkona syömässä. Taitaa olla jotain miestä väkevämpääkin pöydällä. Onhan heinäkuu, kesäloma meneillään varmaan. Silloin otetaan rennosti. Isäntä on ilman paitaa. Ruokaa on runsaasti.
Puhuttelen herrasväkeä. Kestää vähän aikaa kunnes pöytäseurue havaitsee, että joku ulkopuolinen yrittää kontaktia. Pieni poika istuu pöydän ääressä neljäntenä, huomaa vieraan ensiksi, ja vähitellen muutkin havahtuvat. Isäntä ei täysin havahdu.
Selitän miksi haluaisin juuri vaaleanpunaisia pioneja. Ystäväni on lapsena saanut niitä aina syntymäpäivänään heinäkuun 15. päivä äidiltään. Nyt äiti on kuollut, jo vuosia sitten. Ystäväni muisteli haikeasti lapsuutta. Syntymäpäivä pioneineen herätti hänessä lämpimiä, kipeitä muistoja lapsuudesta. Jos oikeasti haluan ilahduttaa ystävääni, pionit ovat napakymppi.
Emäntä lupaa pioneja. Isäntä selittää myös että ota heti, ota milloin vain sopii! Käy hyvin ottaa nyt heti! Selitän että hakisin huomenna ennen juhliin menoa, niin ovat tuoreita. Se sopii, tulee taas molempien talonomistajien suusta. Toki voin maksaakin, jos isäntäväki haluaa. Ei toki, sanoo emäntä. Ei tarvitse. Silloin isännän mielestä on keskusteltu jo vähän liikaakin. Nyt menee liian pitkälle. "Älä loukkaa meitä!", hän alkaa uhota. Silloin sanon nätisti mukavaa illanjatkoa ja kipitän tieheni, kun lupaus pioneista on saatu.
Itsekseni hihittelen, mutta luulen, että jos olisin jatkanut keskustelua, isäntä olisi heittänyt minut ulos pihalta heitä solvaamasta ja herjaamasta. Että muka maksaisi kukista, kun on jo luvattu antaa. Kaikkea sitä kuulee.