Kategoriat: Muu kirjoitus
Aikaisempina vuosikymmeninä avioliitot pysyivät koossa monestakin syystä paremmin kuin nykyään. Sosiaalinen paine oli varmaan yksi syy. Ja mihinkäs lähdit lapsikatraan kanssa, yksinäinen nainen! Ei ollut avioliittoneuvontaa, ei sosiaaliturvaa.
Tänään on kaikki toisin. Ja tekisi mieli sanoa huonommin monessa mielessä. Avioliittojakin solmitaan ero jo mielessä. Monella ei ole tarkoituskaan etsiä toisen parasta ja palvella toista - uskollisuudesta puhumattakaan. Tämän takia on tärkeää että järjestetään kursseja ja leirejä joissa opetellaan sitoutumista toiseen ihmiseen. Ei ole kysymys syyllisen etsimisestä vaan yhteisestä hyvästä. Siinä missä mies on tekijä, nainen on kokija. Liian moni liitto kariutuu kun ei tunneta toista; luullaan tuntevamme.
Jopa tuomarin luo asti ehti eräskin pari joka totesi, liian myöhään valitettavasti, että sitäkö sinä tarkoititkin - luulin sinun ajattelevan ihan toisin. Ihmispelko panee paulan myös avioliitossa: ei uskalleta puhua tärkeistä asioista kun ei ole totuttu. Ja me naiset puolestamme paapatamme aivan liikaa kun tiedämme miehenkin puolesta asiat, muka. Tätä toisen huomioon ottamista saamme kaikki opetella.
Meidän avioliiton yksi merkittävä koossapitäjä on ollut avioliiton alkuvuosina käyty avioliittoleiri. Kun sitten mieheni sairastui vakavasti, on leirin oppeja pantu käytäntöön eräät kerrat. Yhteinen usko on tietysti keskeinen juttu, mutta opetuskaan ei ole pahaksi!
Miehen itsetunto paranee leirin ansiosta, kun vaimo oppii jäkättämisen sijasta kertomaan miehelleen tämän hyviä puolia. Mies kenties ymmärtää, että vaimolle on syytä sanoa rakastavansa tätä senkin jälkeen kun alttarilla tuli luvatuksi. Olemme siis samassa veneessä kun alamme tehdä työtä avioliittomme eteen. Tahdommehan suoda onnea, iloa ja turvallisuutta toinen toisellemme! Liputan onnellisen avioliiton puolesta!
Paula Hakkola, joskus 1999