Kategoriat: Muu kirjoitus
Kun mieheni sairastui eikä jaksanut lähteä kotoa edes ulos, luultiin että häpeän häntä. Totuus taas oli, että itkin kun ei hän lähtenyt mihinkään. Jälkeenpäin kuulin, että minä en muka halunnut kenenkään näkevän sairasta miestäni.
Kun odotin neljättä lastamme, eräs ystävä kysyi, miksi hommaamme niin paljon lapsia, kun miehenikin on noin sairas. Eikö olisi parempi että niitä olisi vähemmän kun on muutenkin raskasta. Ja että eihän meidän tarvitse koko maata täyttää.
Ilmiö on tuttu kenelle vain monilapsiselle perheelle. Ensimmäisen syntymistä ihaillaan, neljäs ei sitten olekaan enää hyvä asia - ja meidän tapauksessa ihan luvatonta.
Tässä joitakin ajatuksia paineista joita ulkomaailma tuo, vaikka niitä olisi ihan riittävästi muutenkin.
Perhe, jossa sairastetaan, tarvitsee kaiken tuen. Ei valmiita ratkaisuja, vaan perheen tukemista heidän ehdoillaan. Ei päättäen, mikä heille olisi parasta, vaan hyväksyen perheen omat, vaikka kummallisetkin ratkaisut.
Mieheni asuu kolmatta vuotta palvelutalossa 5 km kotoa, erossa vaimosta ja lapsista, Tämä on kuitenkin tällä hetkellä toimivin ratkaisu avioliittomme ja henkisen jaksamiseni kannalta. On otettava kokonaisuus huomioon.
Terveen on tehtävä päätökset ja ratkaisut viime kädessä. Jumala on auttanut meitä tähän asti. Eikä hän jätä jatkossakaan.
Terveisiä vaan viikon avioliittoleiriltä, joka suuresti yhdisti meitä!
9/97
Paula Hakkola