Kategoriat: Muu kirjoitus

Kirjoitus on julkaistu ennen 19.04.2005 eikä tarkkaa julkaisuajankohtaa ole tallennettu.

Pian on 10 v siitä kun mieheni joutui menemään ensin palvelutaloon ja sitten laitoshoitoon vuodeosastolle. Elämäni vaikein ratkaisu on ollut päätös lähettää mies toisten hoidettavaksi.

Teoriassa helppo ratkaisu: jos ihminen ei pärjää kotona, totta kai laitoshoito on kätevä juttu. Miksi se on niin vaikea toteuttaa? Miksi omaiset hoitavat rakkaitaan kotona vaikka ovat itse nääntymässä taakan alle: itselle puhkeaa sairauksia, elämänhalu voi mennä.

Yksi vastaus siihen on oman kokemukseni perusteella se, että haluaisi jaksaa hoitaa ja pitää rakkaan ihmisen lähellään. Toinen on se että kun ihminen sairastuu, hän ei enää pysty välttämättä näkemään omaa tilaansa. Käy kuten ihmiselle joka laihtuu hoikaksi oltuaan kauan lihava: hän mieltää itsensä edelleen lihavaksi. Samoin ihminen joka on kymmenet vuodet ollut terve, tajuaa hyvin hitaasti olevansa vaikeasti sairas ja hoidettava. Miestäni esim. ei tarvinnut hänen mielestään hoitaa; kunhan "heitteli ruokaa suuhun". Heittelijän mielestä siinä oli kovasti hoitamisen meininki. Sairas ihminen ei ole varsinaisesti itsekäs: ihminen vain on sellainen, että sairastuttua olisi turvallista olla tutussa ympäristössä kun jo sairaus tuo valtavasti paineita. Sitä paitsi kun puoliso hoitaa, sairas mieltää asian ihan kuin hän itse tekisi kaiken. Kun vieras auttaa, on pakko nähdä totuus: olen vakavasti sairas, en selviydy itse. Tulee nöyryytystä ja alistumista. Ihmistä aletaan riisua henkisestikin.

Vakavasti sairastunut ihminen on kuin avantoon pudonnut. Läheinen joka häntä auttaa on kuin se joka yrittää pitää uppoavaa pinnalla. Auttaja hukkuu, jos hänellä ei ole jalasta vetäjää. Avantoon joutunut kiskoo auttajaa kaikin voimin selviytyäkseen. Auttajan olisi tiedostettava voiko hän auttaa pudonnutta ja miten. Joskus on tehokkainta vetäytyä vähän matkan päähän ja antaa pelastuslaitoksen tulla apuun. Tilannetta hankaloittaa jos läheiset eivät kykene rohkaisemaan. Kaikilla sairaan lähellä elävillä syyllisyys on tuttua; omasta terveydestä, läheisen sairaudesta, siitä ettei voi auttaa vaikka tahtoisi.

Monta työtuntia kuluu energiaa kun käy katsomassa pitkäaikaissairasta rakasta ihmistä, vaikka vain 10 minuuttia SÄÄNNÖLLISESTI. En siis tarkoita kerran vuodessa tai yhden kerran. Suosittelen jokaiselle kuitenkin vaikka sitä yhtä kertaa. Siinä ihmisen rajallisuus tulee todelliseksi. Mitä läheisempi ja rakkaampi ihminen, sitä raskaampia reissut voivat olla.

Tulee mieleeni tilanne päiväkodin pihasta. Neljä tyttöä leikkivät. Yksi vetää pulkalla kolmea. Tulee riita. Vetäjä levittää kätensä: en mää jaksa vetää teitä kaikkia enää!! Yksi vastaa: kyllä sun pitää, oothan sää tähänkin asti jaksanut, miten sää et nyt sitten jaksa?!

Näinhän me tosielämässäkin ajattelemme: ihmettelemme itseämme, kun emme jaksa. Välillä vaadimme toisilta.

Perheemme elämään kätkeytyy kuitenkin suuria siunauksia sairauden takia ja siitä huolimatta. Ne ovat ulkopuolisille paljolti salassa. Mikään korkeakoulu ei voisi enempää opettaa. Saan hyvin paljon rakkautta ja hyväksyntää puolisoltani. Olen siitä kiitollinen! Itken usein sydämeni pohjasta ja kerron kaiken Jumalalle, jolla on hyvä suunnitelma elämäämme varten - sitten saan taas iloita ja kiittää, sillä elämä on hyvin rikasta ja elämisen arvoista. Kyynelten läpi taitaa kimallellakin kauniimmin!

Paula Hakkola, VAASA