Kategoriat: Muu kirjoitus

Kirjoitus on julkaistu ennen 19.04.2005 eikä tarkkaa julkaisuajankohtaa ole tallennettu.

29.7.1997

Kun mieheni Ari sairastui, eikä jaksanut lähteä kotoa edes ulos, luultiin että häpeän häntä. En muka halunnut kenenkään näkevän sairasta miestäni. Totuus oli että itkin kun mies ei jaksanut lähteä kanssani pihallekaan.

Kun odotin neljättä lastamme, sitä ihmeteltiin. Ilmiö on tuttu tosin muillekin monilapsisille perheille: ensimmäisen syntymistä ihaillaan, neljäs on vähän liikaa - meidän tapauksessamme suorastaan luvatonta. Asetuin henkisesti nyrkit pystyyn valmiina puolustamaan oikeuttamme saada tämäkin lapsi. Ulkomaailma tuntui syyttävältä. Sittemmin eräskin isäntä tiesi muka, ettei lapsi voi olla mieheni, kun "mies on tuossa kunnossa". Nuorin lapsistamme lienee eniten mieheni näköinen, minkä kaikki voivat todeta. Me tosin emme tarvitse todistetta siitä, koska luottamus toisiimme on täydellinen.

Mieheni on ollut yli 8 v syötettävä ja pyörätuolissa useita vuosia. Jotkut tahot ovat katsoneet asiakseen valistaa miestäni, että aion jättää todennäköisesti hänet, koska niin käy yleensä tällaisissa sairaustapauksissa. Tiedoksi kaikille kuitenkin, että sellaista ei ole missään vaiheessa ollut suunnitteilla. Meistä ei kumpikaan ole täydellinen, ja olen minä paljon sairaampiakin ihmisiä nähnyt kuin mieheni, vaikka näiden sairaus ei välttämättä ole näkynyt ulospäin kuten Arin MS-tauti.

Paineita olisi riittävästi ilman että ulkomaailma lisää niitä. Sairastava perhe tarvitsee kaiken tuen, mitä se voi saada. Ei valmiita ratkaisuja vaan tukemista perheen omissa valinnoissa, heidän ehdoillaan. Ei päättäen mikä olisi heille parasta, vaan rohkaisten ehkä kummallisissakin ratkaisuissa.

Mieheni asuu kolmatta vuotta palvelutalossa 5 km kotoa, erossa vaimosta ja lapsista, ja me erossa hänestä. Tämä on kuitenkin tällä hetkellä toimivin ratkaisu avioliittomme ja henkisen jaksamiseni kannalta. On otettava kokonaisuus huomioon. Terveen on tehtävä päätökset ja ratkaisut viime kädessä, ja otettava vastuu niistä.

Jumala on auttanut meitä tähän asti. Ja terveisiä vaan muuten viikon avioliittoleiriltä joka suuresti yhdisti meitä puolisoina!

Paula Hakkola