Kategoriat: Muu kirjoitus

Kirjoitus on julkaistu ennen 19.04.2005 eikä tarkkaa julkaisuajankohtaa ole tallennettu.

- Tuletko, kulta, vähän sitten kun ehdit, kuuluu samanaikaisesti, kun lapsi huutaa pyyhkimään ja puhelinkin taitaa soida. Mihin suuntaan juoksisin ensin?

Kuudessa vuodessa kehityin varsinaiseksi organisaattoriksi: päiväni oli ohjelmoitu aamusta iltaan ? koko ajan tein suunnitelmaa päässäni. Tuskin ehdin elää; suoritin elämää. Halusin olla vaimo, mieheni huolenpidon kohde. Odottaessani neljättä lastamme, maha pömpöllään ja samalla syöttäen avutonta miestäni, oli oloni hyvin ristiriitainen. Minä haluaisin olla - jos en nyt syötettävä, niin ainakin jotakuta muuta syöttämässä kuin sitä, jonka tukea kaipaan eniten. Mikä on paikkani, roolini? Äiti, vaimo, hoitaja, puoliso, perheen pää vai mikä? Päivällä eri rooli kuin yöllä? Vai sekä että? Meni monta vuotta etsiä ja löytää sisäisesti oma paikkani MS-perheessäni.

Mieheni halusi viimeiseen asti yrittää itse - kunnes oli pakko hyväksyä oma avuttomuus ja suostua autettavaksi. En halunnut estää hänen yrittämistään. Sattui sitten kommelluksiakin. Eräs ääritilanne sattui, kun mieheni, Ari, oli pudottautunut sängystä lattialle. Aikomus oli käyttää pissapulloa lattialla, ettei sänky kastu. Pää kierähtikin sängyn alle, ja se alkoi hakata lattian ja sängynpohjan väliä. Kuulin mätkettä ja syöksyin pelastamaan häntä. Ari vain totesi tympääntyneenä: voi totta vie! Minua itketti ja raivostutti hänen puolestaan. Ihailen mieheni kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä. Minusta ei olisi tuollaiseen.

Eräinä vuosina, kun olin tunninkin pois kotoa, jännitti avata kotiovi: mikähän tilanne siellä on. Helpotuksen huokaus, jos Ari oli petissä ja sänky kuiva. Toisinaan hän makasi lattialla, vaatteet märkänä, lammikko vieressä, eikä siinä tiennyt mitä tekisi ensin. Joskus aloin itkeä lohduttomasti siivoten samalla tyynesti ja miehen itkiessä avuttomuuttaan. Toisinaan taas raivostuin ja sen voimalla sain miehen sänkyyn ja kuiviin pukeisiin.

Usein rukoiltiin ääneen ja pyydettiin Jumalan apua. Molemmilla oli suuri yhteinen tuska. Kuitenkin sydämessä oli suuri yksinäisyys; minulla ei ole mitään antaa tuolle rakkaalle ihmiselle. Ja kaiken surkeuden keskellä oli ja on hyvin voimakas tietoisuus siitä, että me ei anneta periksi. Me tsempataan, vai mitä rakas! Ja monesti naurettiin silmät vielä itkusta märkinä. Huumori auttaa selviytymään - pistetään nauruksi, kun ei muuten kestetä koossa.

Piristysruiskeita arjen keskellä noina kuutena vuotena, jotka olin täysiaikaisena omaishoitajana ( lisäksi kaksi synnytystä ja kaksi isompaa lasta noina vuosina ), olivat seurakunnan järjestämät omaishoitajapäivät. Kotoa asti meidän haettiin, tarjottiin hyvät ruuat ja kahvit ja jututettiin. Koin olevani tärkeä ja arvostettu: nuo ihmiset pitävät työtäni arvokkaana. Tämä tuki oli erityisen tärkeä minulle. Kuunnellessani toisten murheita huomasin, että olen saanut sittenkin minulle sopivimman taakan, joka samalla kantaa minua, jos se kuluttaakin. Minulla on terveet ihanat lapset, ja rakastava uskollinen aviomies - mitä voi nainen elämältä enemmän toivoa? Varsinkin, kun kukaan ei saa kaikkea.

Näinä vuosina meillä oli aika ajoin kodinhoitaja tai avustaja. Se teki oman jaksamiseni mahdolliseksi. Raskasta oli se, kun mies ei nähnyt olevansa hoidettava noina aikoina. Koin, että vaikka kotiapu esti sen, että korvieni välissä ei mitään ratkaisevaa päässyt katkeamaan, niin kuitenkin jatkuva vieraan läsnäolo ja huomioon ottaminen oli yksi stressitekijä lisää. Vieras ihminen on vieras, vaikka olisi kuinka mukava. Ulkopuoliset eivät tätä ymmärtäneen, kuten eivät monta muutakaan asiaa. Sivusta moni asia on helposti tiedettävissä.

Tukihenkilöä olisin tarvinnut varsinkin mieheni sairauden alkuvaiheessa. Ihmistä, jonka puoleen kääntyä, kun tulee ongelmia. Olisin kaivannut neuvoja tai paremminkin vastuunjakajaa, mutta minullehan vastuu on langennut, ymmärrän sen. Yksi vaikeita asioita on ollut raskas vastuu suurista, toista aikuista ihmistä koskevista asioista, ja olla niin varma ratkaisujen oikeellisuudesta, että kestää vastustuksen, jota tulee läheisten ja ympäristön taholta. Monesti olen lyönyt pääni seinään, kun en ole tunnistanut jaksamiseni rajoja. Olen yrittänyt miellyttää kaikkia, että minut hyväksyttäisiin. Mutta kun tarpeeksi usein tekee saman virheen, tulee varmuus: näin minun on tehtävä - ei ole muuta vaihtoehtoa, vaikka kaikki olisivat minua vastaan. Vielä tänäkin päivänä koen kuitenkin syyllisyyttä ratkaisuista, jotka on ollut pakko tehdä, että selviän fyysisesti ja psyykkisesti. Olen tehnyt parhaani eikä kukaan voi enempää vaatia.

Nukkumaanmenoaika. Mies syötetty, pissatettu, hampaat pesty. Lapset nukkumassa - kunnes mahdollisesti heräävät, kun korvatulehduksia ja yöitkua on usein. Sitten nukkumaan minäkin. Mies otti kädestä kiinni. Joskus sekin tuntui liian vaativalta siinä tilanteessa: hänen takiaanhan olin niin väsynyt ja loppuun ajettu. Hoitajan ja vaimon roolinvaihto ei aluksi käynyt kovin sulavasti, mutta vuosien mittaan siihen näköjään harjaantuu. Olin puolikuollut väsymyksestä ja mikä pahinta ( vai parasta? ) mies aina taatusti vielä väsyneempi! Uskomatonta! On raskasta kestää, että mies on fyysisesti aina heikompi kuin minä. Luojan kiitos, hänen henkiset voimansa ovat kuitenkin tosi rautaiset!

Muistan vuosien takaa tapauksen, kun törmäsin pimeässä rautaoveen ja päästäni tuli verta. Olin suorastaan sairaalloisen riemastunut: nyt minullakin on jotain muka vakavaa, nyt saan huomiota minäkin! Ihminen on noin lapsellinen ja huomionkipeä.

Avioliittomme pelastus oli, kun lähdin pari vuotta sitten kodin ulkopuolelle töihin ja mies meni palvelutaloon. Viikonloppuisin hän tulee sieltä kotiin. Se, että rakas ihminen vain koko ajan makaa sängyssä, vie henkiset voimat minulta parissa päivässä. Nyt olen läksyni oppinut, ja tiedän rajani. Tosin en tahdo uskoa vieläkään itseäni; niin mielelläni pitäisin miestäni kotona, kun meillä on niin mukavaa perheen kanssa ja keskenämme. Kun näin tapahtuu, alan väsyä ja kiukutella ja koko perhe saa kärsiä. Kyllä me tappelemme ja itkemme aika usein, mutta yleensä meillä on vähän kuin juhlaa, kun isä ja puoliso on kotona. Silloin keskityn vain pakollisiin kuvioihin.

Ilman Jumalan antamaa rakkautta miestäni kohtaan en olisi jaksanut tätä avioliittoa. Olemme MS-taudin myötä kasvaneet hyvin lähelle toisiamme. Raskaimpina aikoina tiesin mieheni vessa-aikataulun paremmin kuin omani! Rakkaus, luottamus ja kunnioitus toistamme kohtaan on lisääntynyt. Ihailen mieheni henkistä vahvuutta ja haluan rohkaista häntä kuten hänkin minua.

Kaiken kaikkiaan nämä vuodet olemme olleet tosi lujilla. Kärsivällisyyttäni on venytetty ainakin hiukan. Luulot omasta kaikkivoipaisuudesta ovat karisseet. Nyt tiedän, ettei minulla ole itselläni voimaa rakastaa noin sairasta puolisoa, mutta Jumala on antanut ja antaa valtavasti rakkautta ja ymmärrystä. Koen elämäni mielekkääksi. Siinä on tarkoitus, ja Jumalan varassa on turvallista elää, tapahtuipa mitä hyvänsä.

Teksti on julkaistu kirjapajan julkaisemassa kirjassa "Omaishoitaja arjen ristiaallokossa", v 1997
Paula Hakkola