Kategoriat: Muu kirjoitus
10/01
Voin sanoa, että olen itse juuri noita äitejä, joiden jaksamisen varassa on niin paljon - ollenkaan itsestäni liikoja luulematta.
Mieheni on sairastanut vakavasti koko avioliiton ajan MS-tautia, joten olen käytännössä hoitanut yksin perheen, joskin miehen henkinen tuki ja myönteisyys on auttanut huomattavasti.
Yhteiskunta aiheuttaa paineita tilanteessa, jossa tarvitsisi kaiken tuen. Esim. sosiaalipuolella olemme kummajainen, kun olemme naimisissa. Ongelmia ei olisi, jos olisimme eronneet.
Nyt sen sijaan olemme poikkeus ja vaikea tapaus. Samoin se, että miehelläni on tietty diagnoosi lyö leiman häneen: parantumaton, tuottamaton - ei kannata satsata.
Jopa eräs hoitaja on sanonut aikoinaan miehelleni, että tämän kannattaa varautua siihen, että vaimo jättää, kun mies on tuossa kunnossa! Ihmeellistä tukemista!
Valitettavasti luottamukseni terveydenhuoltoonkin on mennyt. En sano, etteikö ole yksittäisiä hoitoalan asiantuntijoita, mutta monien virheiden ja möhlimisten jälkeen on ihme, että mieheni on hengissä - odotamme vastausta potilasvahinkolautakunnalta. Ehkä ei ole niin tarkkaa kuinka käsitellään potilasta, joka kuolee kumminkin. Ehkäpä tämä onkin sitä eutanasiaa - ajatellaan että on muka kaikille paras että potilaasta päästään äkemmin.
Jaksamiseni olisi ollut mahdotonta ilman paria radikaalia tekoa: miehen laittamista palvelutaloon vuosia sitten. Sen ansiosta avioliittomme jatkuu yhä, ja mieheni on paljon kotona. Toinen temppu oli turvallisen viran jättäminen, ja heittäytyminen tekemään mitä huvittaa. Tällä lailla voin säädellä työaikani, olla ihmisten kanssa joita ei tarvitse hoitaa. Elämäni on mielekästä, ja saan omaa aikaa päivisin. Voin pulahtaa meressä joka päivä ja nauttia elämästäni!
Jos elämämme olisi ihmisten käsissä, niin toivotonta olisi. Onneksi tämän kaiken kautta on luottamukseni Jumalaan, sekä Hänen sanaansa korostunut. Se lohduttaa ja auttaa. Neljän lapsen kasvattaminen ilman Jumalan apua tänä aikana olisi minulle mahdotonta, mutta Jumala on johdattanut ja tekee sen edelleen. Tärkeiksi ovat tulleet myös ihmiset, jotka "kävelevät arkkuni perässä" eli ystävät. Ilman heidän rakkauttaan ja tukeaan olisi vaikeaa.
Pitäkää huolta itsestänne naiset, äidit ja omaishoitajat! Elämä on elämisen arvoista!
Paula Hakkola
jk. Tämä juttu on aika kärkevä syystä, että pari kk aiemmin Ari meinasi kuolla (voit lukea lisää MS-jutuista) ja koko syksy oli hyvin raskas ja vaikea meille. Tein tänä aikana myyntityötä.