Kategoriat: Muu kirjoitus
1.12.2004
Jos ihminen tekee surutyötä, hän ei silti itke koko aikaa. Hän voi myös nauraa tai hymyillä nähdessään vaikkapa lapsen iloitsevan. Eli ihminen elää samanaikaisesti monenlaisia tunteita itsessään. Se mikä sillä hetkellä on eniten päällä, näkyy myös ulospäin.
Oma surutyöni mieheni vakavan sairauden takia on jatkunut pari vuosikymmentä. Siitä huolimatta hymyilen ja iloitsen paljon. Koen olevani onnellinen ihminen. Kuitenkin välillä suru on pinnalla. Haluan kenties jakaa surua jonkun kanssa. Meitä kehotetaan raamatussa itkemään itkevän kanssa, ja nauramaan nauravan kanssa. Ollessani surullinen, tuntuu kurjalle, jos keskustelukumppani yrittää rohkaista muistuttamalla vaikkapa terveistä lapsista. Pitäisi olla kiitollinen.
Silloin harmittaa, että toin suruni julki. On turhauttavaa selittää, että totta kai olen kiitollinen lapsistani ja heidän terveydestään ja monista muista ilon aiheista. Kiitän joka päivästä ja niistä valtavista lahjoista, joita elämä on antanut minulle yllin kyllin. Eihän siitä ole kysymys. Surijalle tulee joka tapauksessa olo, että on kiittämätön moukka. Noin paljon hyvää ja vielä suree!
Näemme toisen ihmisen elämässä sen hyvän mitä itsellämme ei kenties ole. Luulemme että toisella on kaikki, kun hänellä on se, mitä minulta puuttuu. Vastaavasti emme pysty käsittämään hänen surunsa syvyyttä vaan saatamme vähätellä sitä. Surullista on, että me ihmiset niin vähän pystymme eläytymään toisten suruun tai iloon. Kateus on niin lähellä. Tulee itsesääli.. Minulla ei niinkään kateus mutta itsesääli sitä enemmän. Ja kuten yksi lapsistani sanoi: sitä ei jaksa katsella.
Ihmissuhdetaidot ovat valtavan tärkeä voimavara. Niitä kannattaa opetella, sillä haastetta riittää. Emme koskaan tule valmiiksi. Toisten loukkaamiset on helppo tunnistaa, omiamme on vaikea nähdä. Kunpa kasvaisimme elämän taidoissa, niin voisimme olla lähimmäisiä. Sitä toivon omalla kohdallani.
Paula Hakkola