Kategoriat: Muu kirjoitus
Hoitolaitokseen puolisoa katsomaan. Itse väsynyt - henkisestikin raskasta tämä vuosien sairastaminen. Aulassa asukkaat anovana: huomaa minut! Joskus jaksan jutella jotain, taputtaakin jota kuta rohkaisevasti. Eräs haluaa aina päätään silitettävän: vie käteni päähänsä. Monesti olen niin väsynyt, että tekisi mieli mennä ikkunan kautta puolison luo, ettei tarvitsisi kohdata kaikkea tuota kipua ja kärsimystä.
Jossain vaiheessa koin huonoutta kun en sen vertaa jaksa, että muutaman sanan vaihtaisin, mutta en enää. Potilaiden tuska on niin suuri, ja omakin taakkani raskas suuren perheen ja pitkäaikaisen sairauden kanssa.
Vapaaehtoisia ei löydy näille yksinäisille. Kaikilla on omat kiireensä. Jos olisi edes yksi ystävä jokaiselle niin eikö se olisi reilua! Mutta ystävystyminen maksaa: on kestettävä toisen huonotkin päivät, ja niitä on paljon, jos on sairautta tms. Itse olen löytänyt ystävän samanlaisesta yksinhuoltajasta kuin itsekin olen. Harva ymmärtää kun tauti vaan jatkuu. Lyhyitä matkoja jaksamme toisen rinnalla, mutta pitkässä juoksussa rinnalla kulkijat vähenevät.
Paula Hakkola 2/99
jk 11/04
Em. kirjoituksesta huokuu suuri suruni Arin sairaudesta ja oma väsymykseni. Nytkin allekirjoitan tuon jutun, mutta ehkä lisäisin sen, kuinka suuri merkitys on Jumalan lohdutuksella. Tuossa tilassa en ole jaksanut sitä nähdä enkä tunnistaa.